Mitä irtipäästön jälkeen

Olen lillunut aikamoisen erikoisessa tilassa jo pidempään. Itseensä alituisesti uudelleen tutustuminen on automaattinen seuraus elämäntavasta, jonka ajava voima on sen Itsen, ytimensä selvittäminen ja purkaminen alkutilaan. Olen tehnyt tätä armotonta kaivuutyötä vuosia eri metodein, mutta luulen, että joku totaalinen pohja tältä muutenkin omalaatuiselta elämältäni murtui lopulta pois huhtikuisella Intian matkallani. Oshon meditaatiokeskuksessa kadotin niin totaalisesti Itseni, ettei siinä hetkessä jäänyt enää mitään purettavaa jäljelle. Olin perillä, nollapisteessä. Tai miksi sitä ikinä voisikaan kutsua. Jäljelle ei jäänyt kuin kosminen nauru, joka raikui pidättelemättömänä jättimäisen meditaatiopyramidin marmorisilla seinillä kertoen jälleen yhden sielun paluusta Kotiin.

Maatessani tänään nurmikolla auringossa totesin ystävälleni, että minun täytyy varmaan vihdoin kirjoittaa siitä, mikä on muuttunut sen jälkeen. Mitä tunnen nykyään. Tai miten elän, ajattelen, olen. Monta viikkoa on jo kulunut siitä, kun lupasin jakaa noita ajatuksia. Sen sanoittaminen on tuntunut täysin mahdottomalta.

Mutta tässä sitä nyt yritellään. Jokin teksti kumisee sisälläni, joten istuin alas ja annoin otsakkeen tulla vapaasti. Siihen piirtyy “Mitä irtipäästön jälkeen”. Syvä huokaus, kun näen otsikon. Vaikea aihe, koko sen kaikkeudessa. Kun ydin muutttuu, kaikki tavallaan muuttuu. Mutta annan aiheesta tulla, mitä haluaa tulla sanotuksi.

Jos yhdellä sanalla pitäisi kuvata, sanoisin että totaalisen irtipäästön jälkeen ihminen … leijuu. Jos voit kuvitella päätyneesi avaruuteen kieppumaan ja nautit siitä kuin parhaasta huviajelusta Linnanmäellä, no elämästä tulee vähän sellaista. Se on aika täydellisen tietämättömyyden, vapauden tila. Sen sallimista, ettei tiedä tarkkaan mennyttä, eikä tiedä tulevaa. Elää sallimuksessa. Kuten ei tiedä, miksi kirjoittaa, mitä kirjoittaa. On ihmetyksen tilassa. Vastaanottavainen. Voi olla joustava niin menneen suhteen kuin tulevan. Ei pidä kiinni mistään ajatuksista siitä, miten jokin asia on tapahtunut tai miten asioiden pitäisi mennä. Mustavalkoiset näkemykset valuvat alas kuin sulava maali. Tilalla on enemmän kysymysmerkkejä.

Uskomukset, jotka muovaavat elämäämme ja suhdettamme muihin ovat haihtumassa päänupista ja mielestä kuin vesi kattilasta, joka kiehuu kuumalla liedellä. Itsestään. Luonnonlakien mukaan, estämättä. Ei tarvita mitään yrittämistä. Ei pinnistämistä. Ei istumista lootusasennossa sormet valkoisina pinnistäen, egon tuhoa hakien koko kiukkuisen juurichakran voimalla. Uskomusten noustessa esiin ne voivat vielä liikuttaa tunteitani ja mieltäni, mutta samalla ne on nähty. Kuolettava katse. Ne ovat seuraavana vuorossa kiehua kuplina pois. Mikään mielessä ei ole turvassa. Kaikki saa mennä. Ja menee. Ja minä hämmennän ja nauran vieressä. Tai itken kiitollisuuden täyttämänä.

Mielen sulaminen on kuin prosessi, joka alkoi tuosta yhdestä poikkeuksellisen tiiviistä, tai laajasta, tietoisuuden tilasta ja on ollut sen jälkeen automaattista. Kuin myrkkykasvi, jonka piikki osui minuun ja sen jälkeen ei ole mitään tehtävissä. Se tekee tehtävänsä. Tietoisuus, Rakkaus tai miksi ikinä sitä haluaa kutsua, valuu sisälläni ja tekee tuhoaan. Se on kaunista, totaalista, armollista, upeinta tuhoa, mitä voi ihmisenä tuntea. Ihminen pyyhkiytyy pois pikku hiljaa. Kaikki väistyy lopullisen totuuden tieltä. Kun suljenkin vain silmäni tuo sama Intiassa auennut äärettömyyden ja tyhjyyden tila kumisee tietoisuudessani. Jotenkin, kaiken takana, koko ajan. Ja se viestii minulle olemassaolostaan nauru kielenään.

Yksikään uskomus mistään ei kestä tuon tietoisuuden myrkyn voimaa. Ne haihtuvat, turhina. Mikään ei ole absoluuttisesti totta. Koko maailmankaikkeus on kuin kiihkeästi voimistuva pyörre, jossa kaikki sulautuu lopulta yhdeksi. Hyvä ja paha, musta ja valkoinen, oikea ja väärä, tyhjä ja täysi. Kaikki on sisältään lopulta samaa. Ja se kaikki tapahtuu sisälläni. Miten olla mistään mitään mieltä? Kun katson asiaa sekunnin toiselta puolelta, se on eri näköinen. Toisella puolella seinää on valo, toisella puolella varjo. Kumpi on oikeampi. Ei kumpikaan. Naurettava ajatuskin! On vain seinä. Ja jos sitä katsoo tarpeeksi kauan, ei voi olla varma, onko sitäkään. Katsojakin on kadonnut, en edes tiedä milloin.

Kaikki katoaa. Myös viimeiset kysymysmerkit. Jää vain rauha. Ja kiitollisuus. Ja nauru. Koko oman mielen ja tietoisuuden prosessi alusta tähän asti on kertakaikkisen huvittava. Kuin katsoisi sellaista sontapalloa pyörittävää kuoriaista, joka saa pyöräytettyä palloansa yhden pyöräyksen eteenpäin. Jos tajuat, että olet käyttänyt koko intensiteettisi katsoaksesi juuri sitä, repeät nauruun. Niin vähän on lopulta millään mitään merkitystä. Yksittäistä merkitystä. Kokonaisuus, se niksahti ja muuttui, mutta se on niin suurta, ettei katsoja eikä sontiainen tajua siitä höykäsen pöläystä! Einstein taisi saada siitä jonkun salamaniskun verran tietoa päähänsä, mikä selittäisi hänen herttaisen ulkonäkönsä.

Uskon, että koko tämän elämän kokonaisuuden ymmärtäminen ei ole ihmiselle tarkoitettu. Muuten ymmärtäisimme sen. Yksinkertaista. On myös syy sille, miksi olemme unohduksen tilassa. Siksi voi olla järkevämpää joko pyöritellä sitä sontapalloa tai kohota vähän korkeammalle tietoisuudessa ja katsoa, kun pyörittää sitä. Muuten alkaa tulla tällaista sekavaa tekstiä kuin tämä. Maailmankaikkeus nauraa sisälläni tälle kaikelle!

Tältä siis maistuu tila, jossa soi irtipäästön laulu. Tavoitteet tippuvat pois. Merkitys tippuu pois. En pysty olemaan mistään mitään mieltä, en edes siitä, onko minulla joku suunta tai maali tai tarkoitus. Kenen mielestä minulla tai työlläni esimerkiksi on tarkoitus? Ei ehkä minun. Asiakkaitteni mielestä? Mutta minä luon sen koko kokonaisuuden, joten miksi luon näennäistä merkitystä. Luonko? Vai jätänkö luomatta? Ja miksi. Miksi edes tässä kirjoittelen? Siksikö, että ajattelen että tällä on “maailmalle” merkitystä? Merkitystä kaikelle kaipaava mieleni voisi harhauttaa minut ajattelemaan niin. Sen sijaan antaudun virralle ja annan tulla, mitä tulee. En tiedä miksi tai mitä. Ainoa merkitys tällä hetkellä on minulle se, että näiden sanojen kautta, juuri nyt, olen yhteydessä Kotiin.

Mieleni on hyvin häiriintynyt ja peloissaan tällaisista ajatuksista, sillä se ei pysty seuraamaan mukaan tietoisuuden valtavan laajaan kenttään. Se on kuin pieni kääpiö sen rinnalla, asetellen pieniä hassuja palikoita, joilla se yrittää ratkaista elämää. Annan sille paljon rakkautta rauhoituslääkkeeksi. Näen meidät ihmiset monesti juuri tällaisina hassuina pikkulapsina, jotka ahkeroivat palikoidensa kanssa niin kovin tosissaan.

Kaiken pähkäilyn jälkeen olen huomannut, että minun elämässä, minun kohdalla, jää lopulta jäljelle: nautinto. Elämän ilo! Valtava rakkauden tila. Elän ja rakastan kuin viimeistä päivää! Olen sekaisin rakkaudesta kaikkea kohtaan. Myös itseäni kohtaan. Koen valtavan pyhyyden ja jumaluuden omassa olemuksessani. Saman näen jokaisessa muussa, ihan kaikessa. Rakastan katsella ihmisiä silmiin. Katselen siellä totuuteen. Jokainen on niin upea! Ihmeellisten uskomusten verkkojensa takana. Hivelen ihmisten hyvyyttä sormieni päissä. Jumala katsoo suoraan lävitseni kaikkea ympärilläni. Yhdessä ihmettelemme tätä suuruutta. Siinä on mukana lapsen innokasta ihmetyksen iloa ja vanhuuden syvää väreilevää sallivaa viisautta. Kumpikin tulee kauttani ja koskettelee todellisuutta.

Koen suurta läheisyyttä johonkin, mikä on rajan takana. Kuin minua pidettäisiin koko ajan kädestä kiinni. Olen maistanut rajan takana olevaa Kotia ja ovi on auki. Haistelen hetkeä, jolloin astun ovesta ja se täyttää laajenevan sieluni valtavalla ilolla. Juoksen kukkaniityillä, niin siellä kuin täällä. Mikään ei muutu. Olen sanonut viime aikoina usein, että taidan olla jo kuollut. Minulla on samankaltainen tunne. Vapaus, huolettomuus, ilo. Ehkä olen pelkkä nurkkiin jäänyt hassu kummitus. En pysty suhtautumaan mihinkään kovinkaan vakavasti. Jos olen hetken tosi tosissani jonkin asian kanssa, nauran itselleni ja myrskyilleni hyvin pian sen jälkeen.

Youtube on tarjoillut minulle viime viikot kuolemanrajakokemuksien tarinoita. Tajusin äskettäin, että Intiassa saamani meditaatiokokemus, jossa katosin kokonaan, oli minun kuolemani. Josta palasin takaisin. Sen vaikutus näyttää olleen sama kuin niiden, jotka fyysisesti ovat kuolleet ja palaavat takaisin kauniiden tarinoiden kanssa. Lähes huutava tunne elämän ainutkertaisuudesta. Ja samaan aikaan sen tajuamisesta, että mikään täällä ei ole vakavaa. Ja kuitenkin totuus on myös se, että täällä ihmiselämässä, kehossa, meillä on poikkeuksellinen mahdollisuus oppia ja kehittyä. Kun kokee katoavansa, loppuu kehitys, sillä millään ei kauneimmalla mahdollisella tavalla enää ole merkitystä. Soluissani elää pysyvästi se ainutkertainen rakkaus ja rauha, jota ihmiset kokevat “toisella puolella”. Vaikka Kirsi välillä kuinka kiukuttelisi, se on kaikki vain näennäistä pintaa, jolla ei ole enää painovoimaa.

Tästä kaikesta siis syntyy otsikoitu irtipäästö. Kun tietää, että KAIKKI ON KOKO AJAN HYVIN. Täydellisesti. Etten voisi täydellisemmin itse tätä peliä järjestellä. Olen vain ja annan siirrellä itseäni ja ihmetellä itseäni. Ainoa, millä täällä on merkitystä on kaikki. Kiitollisuus kaikesta. Kaikista. Ja silti, millään ei ole merkitystä silloin, kun on aika astua siitä avoimesta ovesta. Vain rakkaus on todellista. Ja se on nyt. Ja se jää. Ja on ottamasssa meitä vastaan. Jos annat rakkauden virrata estoitta, olet oivaltanut sen mitä tiedemiehet ja filosofit yrittävät turhaan ratkoa. Se matematiikka, millä se ratkotaan, ei ole tästä maailmasta. Anna siis rakkauden hajoittaa sinut. Näitä palasia et voi kuitenkaan ottaa mukaan minnekään. Naura! Ja auta muita nauramaan myös. Huomaa voikukan keltaisuus. Lapsesi silmien kautta puhuva pyhyys. Huomaa varpaittesi salainen hyväily nurmikolle. Maista lempimakuasi niin täysillä, että huokaat ääneen sulautuessasi yhteen sen kanssa.

Jos ihmisellä on elämä ja kuolema, niin annetaan molemmille kaikkemme. Sillä, miksipä ei?

PS: Olen luvannut tehdä aiheesta myös Youtube -videon. Jos kirjoitus herättää sinussa kysymyksiä, joihin voisin vastata videolla, laita niitä alle, ei yksityisviesteinä. Kiitos!