Salaisuus sisälläni

Oi rakkaani, missä olet?

Oi rakkaani, missä olen?

Suljen silmäni, kehoni pysähtyy, hengitykseni salpautuu. Värinä valtaa koko olemukseni. Lähden taas. Reitti on jo tuttu. Kokemus aina uusi. Ammun raketilla toisiin maihin, toisiin aikaulottuvuuksiin. Ajattomuuteen. Äärettömyyteen. Keskipakoisvoima jää kauas katsomaan menoani. 

Havahdun ulos sekunnistani, äärettömyydestäni, raketttimatkaltani -  

Olen maailmankaikkeus.

Haukon enää yhden jättimäisen täyden annoksen happea ja suljen sen sisääni. Egyptiläiset mystikot kuulemma tekivät myös niin aikanaan. Ymmärrän kyllä miksi. Nyt mennään.

Maailmankaikkeus sisälläni, ottaa minut valtaansa. Ottaa minut vastaan. Yhtäaikaa täysi pimeys, mutta äärettömien valojen valtaama. Kellun, vaikka en ole. Tajuntani, tietoisuuteni puhuu minulle sisältäni, maailmankaikkeuden keskipisteestä. Universumien kaltaisena.

Kertoo, tai kerron, että olen se. Lempeästi, muistuttaen. Kuin olisin suloinen pieni harhautunut lapsi, jolle pitää näyttää sama asia uudelleen ja uudelleen. Puhtaalla rakkaudella, joka kerta.

Puhuu minulle kielellä, joka räjäyttää hapen sisälläni, täydet keuhkoni lentävät tuhansiksi verisiksi kappaleiksi ympärilleni, kun sisältäni ampuu ulos huuto. Raketin jälkiaallot. Takerrun sormin kiviseen seinään. Keho tarttuu viimeisellä uskollaan olevaiseen, valintaansa. Elämään.

Kuoreni alla piilee salaisuus. Oi niin uskomaton! Kyynelistä ei tule loppua. Onko tämä itkua. Vai onko tämä naurua. Ekstaasia yhtä kaikki. Hengitän maailmankaikkeuden äärettömyyttä hengitykseni rytmiin. Annan periksi. Annan sen vetää minut totuuteen. Kiviseinät katoavat. Olen universumin sykkeessä. En ole kuori, en ole sen sisus, en ole tämä maailmankaikkeus. Se kaikki on. Ja todistaja itkee. Kaikki tämä sen sisällä!

Ja siinä ihmeellisessä tietoisuudessa, mikä ei mistään ole tehty, on yksi sävy. Yksi maku. Yksi ääni. Yksi viesti. Ja se on rakkaus. Rakkaus... Se hajottaa kiviseinälle kauas taakse jääneen kokijan lopullisesti. Yhtäaikaa niin suuri kokemus ja yhtä aikaa niin suuri kaipuu. Niin kauan kuin on itkijä, niin kauan on kaiken muun ohella jäljellä myös kaipuu. Näennäinen erillisyyden tunne, tunne niin kipeä ja niin kaunis. Niin täydellinen suunnitelmassaan, mutta niin vaikea välillä todistaa. Tuntea. Liian kaunis. Liian täydellinen. Liian suuri mahtavuudessaan. Liian loputon rakkaudessaan.

Liian paljon pienelle keholle, joka kantaa maailmankaikkeuden äärettömyyden ja mustat aukot tähtineen sisällään. Liikaa. Kyynel kyyneleeltä galaksit tippuilevat silmistäni.

Ihminen availee silmiään, ettei huku kyyneliinsä. Näkee kiviseinän edessään. Tuntee kuorensa lihallisuuden, kehon rauhallisen painon jaloillaan. Keho tarttuu illuusioon, kuin kiipeilijä vuoreensa. 

Kärsimys ja nautinto ovat sen kiipeilykoukut. Niillä se sukkuloi elämässä eteenpäin askel askeleelta. Ihastelee ja ihmettelee matkaansa. Tietoa ja kokemusta etsien, koska niin on sen elämänsä karttaan laittanut.  Ennen kuin lihaksi tuli. Kehostaan osoitteensa teki. Heitti mennessään kevyesti hyvästit tähdilleen ja galakseilleen. Ei voinut tietää, kunka unohtaisi. Kuinka se voisi ikinä olla mahdollista. 

Kärsimys ja nautinto. 

Niistä se roikkuu. Kun ne loppuvat, kiipeilijän matka loppuu. Loppuu tarina. Loppuvat opit. Loppuu harha. 

Vielä ei ole aika irrottaa, muuttua sykkeeksi luomakunnan viestiin. Rakkaus...

Avaruus sulkeutuu sisälläni. Otan askeleen, vilkaisen peiliin ja häkellyn. Silmissäni säkenöivät tähdet.