Antautuminen, nautinnoista suurin

 

Vaikka olen tehnyt vuosia kestänyttä intensiivistä matkaa itseni ytimeen, viime vuosi 2017 oli käänteentekevä oman kehitykseni kannalta. Nyt jälkikäteen katsottuna tuntuu, että maailmankaikkeus jätti kaikista suurimman pähkinän loppumetreille poimittavaksi. Joko siksi, että siitä saatava nautinto on kaikista suurin tai siksi, että sen voi murtaa vasta, kun kaikki muu oma henkinen kuona on siivottu alta pois. Antautuminen. Kyky antautua täysin on lopullinen palkinto itsensä syvästä oivaltamisesta ja eheyttämisestä. Tuntuu, että olen tullut perille. 

Miksi siis viime vuosi? Löysin alkuvuodesta itsestäni piirteen, josta en ollut niin voimakkaasti tietoinen aiemmin. Tai sen löysi opettajani Teal Swan vieraillessani hänen retriitillään Costa Ricassa. Löysin suojamuurini. Kiinan muurien veroiset muurit, joiden takaa rakastin maailmaa. Muurit joiden takaa rakastin ihmisiä. Vaikka kykenin antamaan rakkautta ja hyväksyntää, en kyennyt niitä täysin vastaanottamaan. Antaminen kun on aktiivista puuhaa, päätät itse mitä annat, kenelle ja milloin. Olet tilanteen herra. Mutta otapa vastaan, silloin joudut olemaan itse auki. Et tiedä yhtään, mitä tapahtuu. Joudut antautumaan. Se oli minulle vaikea paikka. Jokainen joka on joutunut elämänsä aikana pitämään narut käsissään selviytyäkseen, ymmärtää, miten tällaiset muurit nousevat. 

Tajusin viettäneeni koko elämäni suhteellisten vahvojen suojamuurien takana. Vaikka kykenin rakastamaan ohikulkijoita, eläimiä, luontoa ja kaikkea mahdollista, en uskaltanut ottaa vastaan. Joutuisin näyttämään sen osan itsestäni, joka tarvitsee. Hyi kamala. Sen, joka on yksin tai vajavainen. Joka toivoo ja toivoo. Toivoo jotain, mitä ei koskaan saanut. Ja lakkasi hiljaa mielessään toivomasta ja päätti itse tehdä kaiken. Lopulta kai jo itse päätteli, ettei ole tarpeeksi tärkeä ollakseen niin kiinnostava, että hänenkin toiveensa joskus kysyttäisiin. Sinne muurin taakse jäi tyttö toiveineen. 

Oli aika astua toisenlaiseen maailmaan. Laittaa tyttö koko maailman eteen ja kysyä, mitä haluat. Kerro. Pyydä. Näytä mikä sinussa on aidointa ja syvintä ja katso miten siihen vastataan. Oletko valmis tai tarpeeksi rohkea kysyäksesi maailmalta oletko sittenkään tärkeä. Vai jäätkö yksin. 

Sille tielle lähdin. Olin tietämättäni pelännyt vimmatusti, mitä tapahtuisi, jos joku pääsisi todella sisälleni. Mitä jos minulla ei olekaan mitään annettavaa? Ja jos en saa edes antaa, vaan ottaa vain vastaan, ketä kiinnostaa? Lähtevätkö kaikki pois? Onko minun pelkällä olemisella mitään arvoa loppupeleissä. Vai vain sillä mitä annan. Näitä ja monia muita syviä ajatuksia pohdin koko vuoden. Koin niistä nousevia tuntemuksia, ekaa kertaa eläissäni niin herkkänä. Päätin murtaa nuo muurit. Ajatuskin uudenlaisesta olemisesta oli kuin kylmää vettä niskaan. Silti päätin, että se on kaiken sen arvoista, mitä se ikinä minulta vaatikaan. 

Aloin rohkeasti tuoda itseäni esille, siis ITSEÄNI. En egoani vaan juuri sitä puolta minusta, joka oli ollut muurien takana uinumassa. Sitä osaa joka ei halunnut tulla esille. Aloin kutsua esiin haavoittunutta sisäistä lastani tapaamaan muita ihmisiä. Nostin sydämestä nousevan aidon puhumisen vielä uudelle tasolle. Kerroin lähimmilleni, miltä minusta tuntuu. Vuoden aikana palasin askel askeleelta takaisin pienen lapsen tasolle, joka kertoo avoimin silmin, mikä on. Luottamus palasi. Tajusin, että ainoa joka ei ollut ollut valmis minulle, olin minä. Minä itse. Minun pelkoni.

Mikä matka tuo vuosi olikaan! Lukuisia rohkeuden hetkiä hetkien perään. Ja niinhän siinä aina käy henkisen kasvun (tai pienenemisen) kanssa. Tuloksia alkoi näkyä. Sain ensimmäisen ihan oikean syvempää syvemmän ystävän, joka kulki herkeämättä rinnallani, ihan joka paikkaan. Jokaiseen vaikeaan hetkeen, jokaiseen hauskaan hetkeen. Ystäväni istui tyynenä vieressäni, kun itkin ja paruin Costa Rican bussissa. En katsonut aikaa enkä paikkaa, kun uskomukset ja tunteet olivat valmiita tulla esille, toimin heti. Olin päättänyt murtaa muurit.  Ystäväni oli aina messissä täysillä. Ei koskaan arvostellen tai yrittäen fiksata minua. Ei seisonut rinnallani odottaen jotain itselleen, ei ottanut, vaan oli. Ei edes antanut, vaan oli. Oli vain ja lähetti hyväksymisen energiaa tauotta. Mikä lahja! Edelleen me tallustelemme yhdessä, nyt taas kerran täällä Kolumbiassa. Hän on rakas Pauliina ja hän on ottanut tämänkin kuvan minusta. Suosittelen Pauliinan lempeää ja voimaannuttavaa kuvausta kaikille omia voimakuvia toivoville (pauliina.runola (at) gmail.com). 

Nyt nautin antautumisesta. Se on parasta, mitä ihminen voi kokea! Se imeytyy kaikkeen. Se tekee ihmisen pehmeäksi. Se on juuri se tuntemus, miten heinä kelluu laineilla. Tai kun voikukan haihtuva lentää tuulessa, menossa ei minnekään. Tai kun lanteet keinuvat karibian musiikin tahtiin. Antautumisesta kumpusi tänä vuonna myös hassu ajatelmani, joka on tullut minulle rakkaaksi: Ihan sama, ei voi tietää :) Kaikki on koko ajan täydellistä anyway. Oli olosuhde tai kokemus mikä tahansa, joko saan nauttia siitä tai sitten saan oppia ja kehittyä siitä. Kaikki polut vievät kotiin joka tapauksessa.

Jos antautuminen olisi ollut osa minua lapsuudestani asti, en osaisi nyt paikallistaa sitä itsessäni. En tuntisi sen aiheuttamaa kehollista tuntemusta niin vahvasti. En osaisi nuoleskella sitä kuin vanhanajan toffeeta suussani. Mistähän tuokin kielikuva kumpusi :D Mutta siltä se tuntuu. Ja silloin, kun inhimillisesti edelleen palaan aika ajoin kontrolloivampaan, kireään olemiseen muurieni taakse, tunnistan sen välittömästi. Tuntuu, ettei suonissa virtaa toffeeta vaan kitkerää suolaa. 

Entäpä antautuminen rakkaussuhteessa? Se on jo niin vahva tuntemus, että en usko pystyväni sitä edes sanoittamaan. Siitä noussut maailma on itselleni täysin uusi. Totaalisen herkullinen, totaalisen itkettävän herkkä, totaalisen .. antaumuksellinen. Siitä lisää ehkä myöhemmin siis :)

Kiitos maailmankaikkeus, että laitoit elämäni veneen tälle virralle pienestä pitäen tähän päivään. Jotta voin olla juuri nyt siinä missä olen. Kiitos. Olen edelleen sinun.