Ei heikkohermoisille rakastajille

Elämä menee aaltoina. Se, jos mikä on tullut selväksi. Teemat nousevat, avautuvat, ratkeavat. Elämän kerryttämät emotionaaliset haavat näyttäytyvät, opettavat, paranevat. Kellut elämän aalloilla. Joko sokeana ja taistellen. Tai oppien.

Tutkimusmatkailijalle kertyy viisautta. Niin mielen kuin sydämen viisautta. Sen edessä sekavan mielen rönsyt kuolevat kuivaan maastoon, laajenemaan pyrkivät piikkiköynnökset tuen puutteeseen. Ihmiseen astuu rauha. Selkeys on kieli, joka avautuu matkaajalle kaikkialla.

Oudon hiljaisen rauhan äärellä sielu alkaa herätä. Totuus alkaa puhua. Sielu tulee lähemmäs tietoista mieltä, ottaa elämän koordinaattorin paikan, valjastaa hullun johtajan pallilla istuneen mielen paikalleen, työkaluksi. Ylimpänä elämän johtajana istuu näkymätön Voima, jota ihmismieli ei koskaan voi tavata.

Rakkaus. Se on ihmisen matkan alku. Ja ehkä sitten joskus myös matkan loppu. Olen tullut tähän elämään tutkimaan, se on tullut selväksi myös. Elävänä kysymysmerkkinä kulkien, kieltäen kaikki näennäiset totuudet, selitykset, ja oih nuo ihmiskunnan oudot uskomukset. Vain uskoen kokemuksen kirkkaaseen kosketukseen. 

Loputtoman uteliaisuuteni alla alituisessa tarkkailussa on paljon elämää, mutta yksi yli kaiken. Rakkaus. Ymmärsin jossain vaiheessa, että rakkautta on kahdenlaista. Aloitin siitä, minkä luulin vaikeammaksi. Rakkaus sitä suurinta kohtaan. Jumala. Luoja. Herääminen. Kaiken alulle laittava voima, energia. Nimiä on loputon määrä, mutta jokainen polku vie samaan lähteeseen. Olkoon sen nimi sitten vaikka Jumala. Syvemmälle, syvemmälle, syvemmälle itseeni, sydämeeni, sieluuni. Huusin, mistä löydän sen rakkauden, kunnes kosketin sitä. Kun se yhtyi osaksi minua, osaksi solujani, aina vain yhden hengenvedon päässä tavoitettavissa, luulin, että olin selvittänyt rakkauden mysteerin.

Niin. Mutta entä se toinen rakkaus. Rakkaus ihmiseen. Niin yksinkertaiselta kuulostava asia. Mutta voi hyvä jumala tosiaan! Entä jos tutkit ja uppoudut ihmisen rakastamiseen samalla intensiteetillä kuin mystikot Jumalan rakkauden löytämiseen. Hyppäät siihen kuin elämäsi olisi siitä kiinni. Kaikki muurisi ovat saman tien esillä, jos uskallat nähdä ne. Minä en uskaltanut, en osannut. Kuka olisi uskonut. Voi apua. Vasta kokeneempi sielu, massojen opettaja maapallon toisella puolella osoitti minua sormellaan ja sanoi, et uskalla rakastaa, et ihmistä, intiimisti, avautua, antautua...Mitä ihmettä..? Pakkasin henkiset matkalaukkuni ja lähdin taas uudelle tutkimusmatkalle. Vuoden se kesti. 

Jumalaa voi katsoa kaukaa. Mutta laitapa ihmisten välinen rakkaus mikroskoopin alle. Uskallatko tutkia, kokea niin intiimisti, niin syvästi, paljaasti, että ei ole pakopaikkaa. Siis todella. Uskallatko katsoa? Rakastettuasi. Itseäsi. Niin läheltä, että hajoat. Joko tunnet kämmeniesi hikoavan. Voitko päästää rakkauden niin kauas, että voit katsoa sitä vain kaukoputkella. Katsoa niin kaukaa, että romahdat, kaipaukseesi. Kiljuen tuskasta. Uskallatko? Uskallatko olla heikko, antautunut, kuolla rakkautesi edessä? Joko sydämesi tärisee. Joko sielusi juoksee karkuun. Joko lyöt vapautuksen portit kiinni, käännät katseen pois rakkauden polttavasta kirkkaudesta ja turvaudut näennäiseen käsitykseesi parisuhteesta ja elät turvavyöhykkeellä. Vai astutko valoon?

Olla rakkauden edessä valmiina kuolemaan. Sillä se tappaa sinut kyllä. Sinä katoat. Se vie kuin musta aukko mennessään. Väriset rakastajasi äärellä, kosketuksesta, katseesta ja katoat. Voi Jumalani tosiaan! Tulin luoksesi, mutta käänsit ihmisen vielä pois. Ikuisessa opettajuudessasi jätit suurimman opin viimeiseksi. Ikuinen velmuilija, sinä Luojani. Sekö on lopulta lippuni luoksesi..? Kun ihmisenä seison edessäsi, ihmisen käsi kädessäni ja katson sinua silmiin ja voin sanoa "Tässä. En tule yksin. Tulen kaksin. Uskalsin. Olemme tässä, mutta ei ole enää rakastajaa, ei rakastettua..."

Mitä sydämeni on oppinut matkallaan, antauduttuaan se pieni raasu askel askeleelta?

Lopulta rakkaus jumalaa tai ihmistä kohtaan on sama kokemus. Ihminen on jumala. Mutta vasta kun uskaltaa olla kumpikin ensin. Kun uskaltaa kulkea polun loppuun asti Jumalan eteen, ja antautua. Kun uskaltaa kulkea polun loppuun asti rakastajan luo, ja antautua. Vasta kun antaa rakkauden hajoittaa, totaalisesti. Ei muureja. Ei suojakilpiä. Ei odotuksia. Ei mitään. Hups, sinne se meni.

Hyppy vain ja katoaminen. Kaatuminen Jumalan eteen. Kaatuminen rakastajan käsivarsille. Itsestään täydellinen luopuminen. Toisen tähden, Jumalan tähden; Rakkauden tähden. Suurin mysteeri sulattaa sinut osaksi itseään. Kuka oli se, joka etsi?

 

"Since the beginning of time there have been masters of love, spiritual teachers who understood the ways of love, how to activate and channel this latent power within the human being. They carry the knowledge of how to awaken the longing that the soul has for God and help the lover to live this longing and to experience intimacy and finally a union with God. This is the ancient wisdom of love of the Sufis, how to activate the heart. On this journey love is the power that will take us Home.

There will always be lovers of God. The wayfarer makes the most difficult and courageous of journeys, turning away from the outer world of illusion, and turning back to God, not as an idea but as a living reality that exists within the heart. You have to "die before you die". The spiritual journey is always inward, a gradual process of self-discovery as you realise the real wonder of being human.

Englanninkielinen ote lopussa on kirjasta:

"Love is a fire, the Sufi's mystical journey home."