Ihmissuhde on peili ja näin eheytät itsesi sen kautta

Olen hukassa oleva idiootti. Heilun ja heilun vaikka miten, niin mikään ei muutu. Olen yksin, taistelen tuulimyllyjä vastaan. Maailma ei kuule minua, tuskaani, mielestäni oikeutettuja toiveitani. Niin vajavainen olen, että pyrkimyksistäni ei tule mitään. Se on kivuliasta. Epätoivon huutoni, jota ei koskaan huudettu, kaikuu tyhjyyteen.

Siinä puhuu sellainen osa lapsuuden Kirsiä, joka tuntui niin kamalalta, että se oli painettava piiloon ja näkymättömiin. Niin syvälle, etten koskaan kokisi sen tunteita. Se on täynnä kipua. Ja hyvin se painaminen onnistuikin, koska vasta nyt, yli 40 -vuotta myöhemmin, yhtäkkiä katson sitä silmästä silmään. Hirviö syvyyksistä.

Yksi hyöty osaamisestani hyvinvoinnin saralla on se, että voin harjoittaa henkistä itseni paljastamista. Pystyn nokkelasti näpräämään itseni uusiin loukkoihin sisälläni ja keräämään sellaisen energian, millä rikon emotionaalisten haavojen ympärille rakennetut muurit. Minulla on paljon keinoja ja metodeita. Miksi lie tähän elämään olen halunnut tällaisen roolin ottaa, mene ja tiedä. Emotionaalinen itsensäpaljastaja. Tänään, ja kaikista päivistä juuri tänään eli talvipäivänseisauksena ja täydenkuun yönä (tai ehkä juuri siksi), menin todella syvälle. Merkit olivat ilmassa jo päiviä, mutta näin ne vasta jälkikäteen.

Tuo päivä kulki aamusta alkaen tunnetyön polkua. Kävin kuuntelemassa kahtakin eri luentoa, joita ystäväni pitivät joulumarkkinoilla. Luulin tietenkin, että olin paikalla nauttiakseni ystävistäni, mutta kuten myöhemmin ymmärsin, maailmankaikkeus kuljetti minua kohti syvyyksiäni ja teki sen viisaasti. Kotimatkalla katsoin Youtubesta sen ehdottamia videoita ja kas kummaa, ne olivat opettajani Teal Swanin esityksiä, joissa käytiin läpi parisuhdedynamiikkaa. Se sai minut ajattelemaan omaa elämääni. Päästyäni kotiin jatkoin vielä kylpyyn, missä katsoin 3 tuntia Tealin videoita ja nyt päästiin asiaan. Hän demonstroi lavalla hyvin mielenkiintoisesti, mikä on parisuhteen tarkoitus. Ei sinänsä uutta minulle, mutta tavassa, jolla hän sen teki ja varmaan koko päivän kulku plus kuut sun muut ja yhtäkkiä, silmäni aukesivat.

Teal näytti, kuinka sellainen osa itseäni, jota en hyväksy, siirtyy ulkopuolelleni. Se osa ilmestyy elämääni muiden ihmisten muodossa, koska en suostu tai osaa katsoa sitä sisimmässäni. Nämä ovat niitä ihmisiä, joita kohtaan tunnemme suunnatonta vetovoimaa. Vetovoima on suurta, koska elämä kutsuu meitä rakastamaan tuotakin osaa itsestämme. Se haluaa, että tartut tilaisuuteen eheyttää sisimpäsi. Koska emme enää löydä reittiä kiellettyyn osaan sisällämme, maailmankaikkeus kaikessa rakkaudessaan tuo sen meille ulkopuolelle arvioitavaksi. Esimerkiksi jos en hyväksy vihaa itsessäni ja olen Ms Niceguy, tunnen käsittämätöntä vetovoimaa sellaista ihmistä kohtaan, joka hyvin pian kuherruskauden jälkeen osoittaakin vihaansa estoitta. Maailmankaikkeus katsoo vierestä innoissaan: Onnistunko hyväksymään vihan, onnistunko rakastamaan tuota ihmistä myös silloin, kun se on vihainen? Yleensä epäonnistumme tässä. Viha tuntuu esimerkin ihmisessä todella epämiellyttävältä. Lapsena hänet todennäköisesti hylättiin vihansa hetkellä, joten hän piilotti sen osan itsestään. Hän on kastroinut oman vihansa pois, vaikka viha ei ole muuta kuin tervettä rajojen asettamista. Silti moni ei ymmärrä eikä hyväksy sitä lapsessa. Toisin sanoen vanhempi ei hyväksy sitä itsessään. Ja niin kierre jatkuu sukupolvelta toiselle.

Siirryin suihkuun ja mietin oman elämäni kipeintä kaatunutta parisuhdetta. Mikä osa itseäni nostettiin eteeni, mutta en kestänyt nähdä sitä? Mitä eheytymisen mahdollisuutta minulle tarjottiin? Minkä mahdollisuuden heitin pois, kun lopetin suhteen? Mitä siinä oli sellaista, jota en pystynyt rakastamaan? Mikä sisäinen osani siinä oikeasti pyysi, että näkisin ja rakastaisin sitä? Sen sijaan torjuin. Taas kerran. Kuten jo pienenä.

Ensin tällaisten asioiden näkeminen on vaikeaa. Olemme niin tarinoidemme vankeja. “Se nyt oli sellainen ja tällainen, ei siitä tullut mitään vaikka kuinka yritin…”. Tiesin, että löytäisin tuon osan, jos todella raa’asti katsoisin, mikä on pahinta mitä sanoin tälle toiselle ihmiselle. Mikä minua ärsytti eniten. Mikä oli se, jonka yli en hänessä päässyt. Mikä oli se puoli, johon rakkauteni ei riittänyt. Tämä vaatii rohkeaa ja häpeämätöntä itsensä tutkiskelua. Ottaa vastuu omasta paheksunnastaan toista kohtaan. Ja sitten viet sen arvostelusi aivan äärimmiileen, jotta karikatyyri sisäisestä lapsestasi on valmis. Ja siinä se oli “Hukassa oleva idiootti, joka ei osaa pitää itsestään huolta.”

Silmissä pimeni, kun energia räjähti sisälläni. Tipuin ihan täysin. Muurit romahtivat sisäisen lapsen ympäriltä ja valtava paineaalto lähti nousemaan. Kuin hirviö olisi herätetty. En pystynyt hengittämään, henki salpautui täysin, huusin suu ammollaan äänetöntä huutoa, mutta ylös tuli vain pieni vikinä. Ylöspäin nouseva energia oli jumissa kurkussani ja sieltä kuului vain outoa pihinää. Kumautin pääni suihkussa seinään pysyäkseni pystyssä. Taistelin saadakseni tuon oudon huudon ulos, hieroin ja vääntelin kaulaani, mutta se pysyi jumissa. Tuntui, että leukani loksahtaa lopullisesti sijoiltaan, sillä en saanut outoa hiljaista huutoa loppumaan. En tiedä, milloin olin hengittänyt sisäänpäin viimeksi. Aloin kakoa ja oksennus alkoi nousta. Romahdn vessanpöntöllle ja oksennus tuli huudon kera. Huusin ja ulvoin pönttöparalle pitkät minuutit. Yritin kysellä valmentajana itseltäni samalla, mikä on se, mikä nousee, mutta totesin sen täysin turhaksi. Nyt oli selkeä ohjaus siinä, että annan vain tunteen tulla ja tulla. Lapsuuden Kirsi huusi turhautumistaan ja epäonnistumistaan, vihaansa siitä, että oli kykenemätön ratkaisemaan elämänsä tuskia. Itki kyvyttömyyttään. Lapsi parka.

Hoipertelin pöntöltä lopulta meditoimaan. Tunsin, että tietoinen mieleni ei pysty analysoimaan tapahtuvaa tai se johdattaa minut väärille raiteille. Istuin siis ja tyhjensin mieleni ja pyysin apua “Auttakaa minua ymmärtämään ja päästämään irti”. Ei mennyt kauan, kun sanoin ääneen nuo sanat: “Minä olen hukassa oleva idiootti!. MINÄ!” Voi apua, mikä VALTAVA helpotuksen tunne siitä tuli!! Juuri noista sanoista, juuri näin. En pystynyt kuin itkemään ja nauramaan vuorotellen. Ymmärsin, että se oli juuri päinvastainen tarina siitä, miten näen itseäni. Pärjään aina kaikessa. Olen parempi monessa asiassa kun muut. Olen suorastaan oikea nero! Voi apua! Nauroin ja tärisin vapautumisen tunteesta! NYT pystyin sanomaan ääneen olevani täysi idiootti! Se tuntui IHANALTA! Samalla, kun hyväksyin sen itsessäni, tajusin etten koskaan ollutkaan idiootti. Olin pelännyt sitä, mutta se ei ollutkaan totta! Se lapsi, joka pienenä toivoi enemmän kuin mitään muuta, että se pystyisi muuttamaan hankalia elämäntilanteita ja toivoi turvaa, mutta ei millään keinolla saanut sitä aikaan, oli vapautettu tyrmästään! On ihan ok, että et onnistunut. Olit vain pieni lapsi!

Olin rakentanut noiden lapsuuden kokemusten jälkeen vankan persoonan, joka oli kaikkea muuta kuin idiootti tai saamaton. Teemme juuri näin. Menemme toiseen ääripäähän, koska koemme sen turvapaikaksi. Olin tyttö ja nainen, joka pystyi mihin vaan! En hyväksynyt heikkoutta tai tarvitsevuutta etenkään itsessäni. Sellaista ei ole. Apuja en pyydellyt.

Ihmissuhteessani minun oli ollut alitajuntaisesti vaikea seistä elämänsä alamäkeen joutuneen ihmisen rinnalla. Hänen kykenemättömyytensä kolkutti oman sisäisen lapseni vankkoja suojamuureja. Ekan kappaleen sanat voisivat olla tasan hänen suustaan. Koko hänen olemassaolonsa muistutti liikaa omasta lapsuuden epätoivostani. Ja se mitä hän eniten tarvitsi on juuri se, mitä olisin lapsena itse tarvinnut. Rakkautta, tukea, turvaa. Että joku olisi seisonut siinä vierelläni ja mennyt alamäkeä kanssani. Ei kääntänyt katsetta pois. Ei välttämättä edes pelastanut, vaan uskaltanut ja valinnut nähdä tuskani ja epätoivoni ja ollut silti siinä vieressä.

Siinä istuessani nauruni ja itkuni keskellä minuun valahti lopulta valtava armo. En löydä sille muuta sanaa. Kuin Jumala itse olisi tullut ja painanut otsaani henkisen ritarin uuden arvon. Koin yhteyteni vahvemmaksi ja suoremmaksi kuin koskaan. Ekaa kertaa elämässäni tunsin, että olin nöyrä. Olin löytänyt oikean nöyryyden! Se tuntui uskomattoman upealta! Mieleeni yritti nousta jotain tekstiä raamatusta, jota en koskaan ole lukenut, joka liittyi tähän tuntemukseen, mutta se katosi maailman vapautuneimman nauruni alle. Integroimalla tuon hukassa olevan lapsen sisälläni, minusta tuli kokonaisempi kuin koskaan. Idiootti ja nero samassa veneessä. Heikkous ja vahvuus. Autettava ja auttaja. Kiikkulauta pysähtyi keskelle. Jumala tai mikä lie Luoja onkaan oli tyytyväinen. Olin tutkinut polariteetteja ja pystynyt nostamaan kiikkulaudan maasta hyvään tasapainoon. Siinä istuessani tunsin kehossani sellaista tasapainoa ja voimaa, joka oli täysin uutta. Kiitin todellisuuksien Luojaa sen nerokkuudesta. Kaikella tosiaan oli tarkoitus! Lähetin tietoisuuden kasvun kultahiukkasia yläkertaan ja ne otettiin hymyillen vastaan.

Joten. Pitkä tarina, mutta viesti on lyhyt. Sinut on ripoteltu ympärillesi. Se, mitä eniten paheksut on se kohta sisälläsi, joka eniten itkee rakkautesi perään. Kun siis ajattelet kenestäkään alentavasti tai pahasti, teet sen todellakin itsellesi. Kun katsomme tätä maailmaa ja sitä, miten haukumme toisiamme aina somesta kaiken maailman ääriryhmiin, tiedämme, että yläkerrassa odotetaan kädet ristissä, että katsoisimme peiliin. On aika integroida itsemme kokonaisiksi, jotta voimme pelastaa paitsi itsemme myös todellisuutemme. Rakkaus ja myötätunto todellakin on vastaus. Älä tuhlaa enää hetkeäkään, mene ja jaa sitä kaikkialle.