Onko henkisyys sinulle pelkkä pakopaikka ongelmistasi?

Katselin juuri viisaan opettajan Moojin haastattelua, jossa puhuttiin muun muassa siitä, kuinka joskus henkisellä matkalla olevat ihmiset ovat tosiasiassa ainoastaan pakomatkalla tunteistaan ja ihmisyyden ongelmistaan. Tällaisen matkaajan ajatuskuvio kulkee niin, että nousemalla ihmisyyden yläpuolelle voi välttää sen sudenkuopat ja tuskat. Kun elämä ihmisenä tuntuu liian ahdistavalta, ajatellaan erilaisten jumaltilojen tuntuvan paremmalta ja niin alkaa matka sitä kohti.

Henkinen matka on aina hyvä ja kannustettava, mutta ei niin, että siinä paetaan omaa elämää ihan vain ihmisenä. Pakeneminen ei ole koskaan vastaus. Sellaisesta pakomatkasta ei tule ei lasta eikä paskaa, vai miten se sanonta menee ヅ Siltä matkalta tulee henkinen burn-out. Jos yrität epätoivoisesti paeta haavojasi ja peitellä tunteitasi, palat loppuun. Oma kokemus on, että ihmisyyden haavat kulkevat mukana, menet minne tasoille vain. Monet henkiset opettajatkin ovat ihan tillin tallin omien ongelmiensa kanssa solmussa. Monenlaiset non-dualistiset persoonattomat tilat voivat olla sinulle tuttuja, mutta edelleen rähjäät lapsillesi tai olet se kiukutteleva kumppani. Itsetuntosi heiluu ympäristösi mukana, harjoitat paheksuntaa tai uhriutumista. Joudut valitsemaan tarkoin ympäristösi, koska sietokykysi sallii vain hyvin rajoittuneen toiminta-alan, ennen kuin flippaat tai ärsyynnyt. Voit jopa terrorisoida ympäristöäsi levittäen pahan olosi läheisiisi. Sisäinen lapsesi on siis elossa, vaikka meditoisit kuinka hienosti. Se on elossa niin kauan, kunnes polvistut ja kohtaat sen auttavan sydämen kera. 

Tämän olen havainnut omalla matkallani: Vaikka olisin kuinka persoonattomassa tilassa, kuljen silti käsi kädessä haavoittuneen Pikku-Kirsin kanssa. Vaikka en ole Kirsi, kävelytän häntä edelleen ihmisen pelikentällä. Olen yhtäaikaa ihmisen taistoissa haavoittunut lapsi ja se, joka on muuttumaton ja katsoo asioita korkeammasta, kaiken ymmärtävästä ja hyväksyvästä neutraalista perspektiivistä. Sen laulu on Kaikki on Hyvin. Tuo neutraali taso on aina läsnä ja luo pohjan kokemuksille. 

Vaikka olen korkealla sieluni tiloissa, tunnen yhtäaikaa tuon oman ihmiseni liikkuvan täällä. Todella tunnen. En pelkää tunteita. Se ihminen, Kirsi, kokee ja seikkailee ja kerää tunteita matkallaan. Se Kirsi ei kuittaa tapahtumia sillä, että noh, tämä on vain illuusio, nousen sen yläpuolelle ja mikään ei tunnu miltään. En näe tällaisen pointtia. Jos todella tunnustelet, huomaat, että noina hetkinä painat jotain pois. Koen, että olen nimenomaan täällä tuntemassa ja tunteidenkin kautta määrittelemässä kuka olen ja miksi. Hyvät tunteet kertovat, että kuljen oikeaan suuntaan, olen lähestymässä sitä, kuka oikeasti olen. En edes ihmisenä vaan sieluna. Pahaa oloa synnyttävät tunteet kutsuvat minua katsomaan sisälle ja selvittämään, millaisia uskomuksia ja muistoja itsestäni ja elämästäni kuljetan mukana. Ja olisiko niistä aika päästää irti, aika eheytyä, aika antaa anteeksi, aika uskoa itseeni, aika tuntea oma arvoni jne. Henkinen karkulainen pakenee näitä hetkiä jonkinlaiseen taikahatusta vedettyyn filosofiseen lainaukseen, jossa millään ei ole väliä. Hän pelkää haavojaan, itseään ja maailmaa. Ja sivuuttaa valtavan mahdollisuuden tulla kokonaiseksi ja elää täysi elämä.

Henkisyys ei ole kirosana. Sitä se on vain niille, jotka ottivat sen käsiinsä hakatakseen sillä sisäisen lapsensa maan rakoon ja luonnollisesti epäonnistuivat. Siitä katkeruus. Henkisyys ei ole myöskään mantroja, kumartelua tai suitsukkeita. Henkisyyden lahja minulle ei ole mikään täydellinen jooga-asana. Ei se, kuinka monta minuuttia tai tuntia voin meditoida päivässä. Ei se, kuinka hienoja filosofisia tekstejä olen lukenut ja osaan toistaa muille. Henkisyys on katsomista peiliin. Rohkeasti, syvälle, koko historiaansa. Ja sieltä lopulta sen löytäminen, mitä ei peilistäkään näy. 

Se, mitä henkisyys on minulle antanut, on luottamusta, voimaa ja selkeyttä. Kykyä kohdata itseni ja sitä kautta todella syvästi kohdata muut. Kun lepään vahvasti jumaluudessani, elämä avautuu kuin se kuuluisa lotus -kukka, yksinkertaisena, pyhänä. Se ei ole pakopaikka ihmisyydestä vaan työkalu, jolla hyppään täysillä elämän happokylpyyn ja ammennan siitä viisautta. Korkeamman näkemyksen kautta pystyn käsittelemään nopeastikin monenlaiset ihmisyyden matkan solmut ja opit.

Pohdin yksi päivä, mistä voin olla varma, etten sorru henkisyyteen elämän pakopaikkana. Ja tästä sen tiedän: Kun minulle avautuu elämässä mitä tahansa, mistä syntyy tunteita (ärsyyntymistä, vihaa, surua jne), käyn sen automaattisesti läpi kummankin perspektiivin silmin. Joskus puikoissa on ensin se korkeampi persoonaton minäni ja näen tapahtuneen tarkoituksen neutraalista perspektiivistä, jossa tunteet tuppaavat katoavan ja nousee viisaus, hyväksyntä ja rakkaus. Tätä rakkautta en kutsuisi edes tunteeksi, se on  jotain enemmän. Sen lisäksi käyn läpi ihmisen tason. Sukellan tapahtuman aiheuttamiin tunteisiin. Olen se, joka itkee kaikkialla tai nauraa niin, että kattokruunut heiluvat. Paikalla ei ole väliä.

Jos huomaat vaikeissa elämänvaiheissa tai hetkissä suoltavasi filosofisia selityksiä, kysy itseltäsi "Mitä tuntisin, jos uskoisin tähän todellisuuteen täysillä..?" ja sitten tunne se! Jos et tähän pysty, käytät henkisyyttä pakopaikkana itseltäsi. Ja jos tämä lausunto ärsyttää, voit olla lähestulkoon varma, että toimit näin. Voit jatkaa niin tai ottaa rohkean hypyn eteenpäin ja alkaa eheyttämään sitä suuria tunteita pelkäävää lasta sisälläsi. Koska se ja sinä olette vähintään sen arvoisia.

Mukana olevassa kuvassa on kirje, jonka sain aiemmin tässä kuussa kurssilaiseltani. Luin sen vasta juuri äsken ja se sai minut suoltamaan tätä tekstiä. Kiitos siis kirjoittajalle. Siinä on kivulias tarina ihmisen elämästä. Ensin tunsin suurta siunauksellisuutta ymmärtäessäni ne opit ja kasvun, joita tapahtuneesta voi saada, jos ei jää kiinni katkeruuteen tai vihaan. Sisälläni oli kaunis pyhä tila. Ymmärrän kuitenkin, että kirjoittajalla on paljon muita tunteita tapahtuneesta ja halusin kunnioittaa hänen kokemustaan sekä omaa inhimillisyyttäni ja kokea ne hänen rinnallaan. Se, mitä tapahtui, tapahtui juuri siksi että tuntisimme jotain. Miksi sivuuttaisin tuon lahjan. Kuljin kirjoittajan kokeman kauhun läpi tuntien sen kehossani niin vapaasti kuin pystyin. Se oli vahvaa! Sen jälkeen kävelin tapahtuneen läpi vielä väkivallantekijän kautta. Mitä tuntee ihminen, joka voi tehdä näin. Myötätunto oli kaiken ytimessä.

Henkisyys ei ole sen kummempaa kuin oivaltaa se, että meissä on meneillään paljon suurempi tarina kuin tämä ihmissilmälle erottuva, se jota toisillemme normaalisti tarjoilemme. Henkisyys ei ole sen hienompaa kuin ihmisenä oleminen, molemmat ovat täynnä lahjoja. Toinen ilman toista on kuin katsoisi ulos pienen putken päästä. Tulla kokonaiseksi kaikkeudessaan ja sallia ja nähdä se muissa, on jumaluutta.

Siispä siis, jatkan pikku-Kirsin kävelyttämistä. Yhä vähemmän sillä on enää sanottavaa, mutta tämä tapa on vielä se, millä opin kaikista eniten. Uskon, että maailmankaikkeuden tasolla ihmisenä oleminen on ainutlaatuinen kokemus ja aion ottaa siitä kaiken irti. Ymmärrän ja eheytän kulkiessani sisäistä lastani ja samaan aikaan lepään rauhassa Luojan jalkojen juuressa.                                                                       Kuljen täyttyneenä.