Antaa tunteiden kulkea
Ykseyden maailmassa myös tunteet ova yhteisiä.
Seison Lontoon Luonnontieteen museossa maanjäristyksistä kertovalla osastolla. On lauantairuuhka ja tämä ihmeellinen museo on tupaten täynnä turisteja. Keplottelemme poikani kanssa ison tv-seinän eteen, missä esitetään usealla ruudulla videomateriaalia vuoden 2011 Japanin maanjäristyksestä. Yhdessä ruudussa on valvontakameroiden vaihtuvaa kuvaa, missä järkyttyneet ihmiset pitävät kiinni tärisevistä seinistä, toisessa näkyy kuvaa lähestyvästä tsunamista, seuraavalla ruudulla tsunami iskee vieden talot mennessään ja vikalla ruudulla on raivaustöitä tulipalojen riehuessa. Vieressä lukee 15 000 kuollutta.
Joku pieni poika vieressäni alkaa itkemään. Hän pelästyy lähetystä, jossa on tulipalo luulleen, että kuva tulee jostain läheltä juuri nyt. Äiti selittää, että kyse on menneestä ja katsomme toisiamme myötätuntoisesti. Samassa pojan tunnemaailma vyöryy ylitseni. Alan kyynelehtiä. Katson kuvaruutuja ja seuraavaksi niissä näkyvä tuska iskee avautuneen sydämeni lävitse. Kyynelehdin avoimesti kaikkien ihmisten ympäröimänä. En pysty lopettamaan ja siirryn sivummalle. Tunnekehoni on keskellä maanjäristystä, nojaan seinään. Vapisevin käsin taistelen vesipullon esiin ja juon, ihan vain tehdäkseni jotain muuta, ettei paniikki kasva. Hengittelen syvään ja palaan sen myötä museoon. Onneksi poikani tyytyy katsomaan tv-ruutuja vieressäni ja äiti saa tunteilla rauhassa <3
Lähdemme liikkeelle muille osastoille, mutta kyyneleet valuvat edelleen kasvoillani. Kun vastaantulevat katsovat minua, ajattelen että on ihan okei näyttää heille, mikä on maanjäristysten tunnemaisema. En voi muutakaan. Käsi kädessä jatkamme matkaa kohti dinosauruksia. Olen itse iloinen, mutta kehossani on järistyksen jälkimainingit.
Yhtyminen tähän johonkin yhteiseen kenttään on tapahtunut asteittain tänä keväänä ja kesänä. On tapahtunut paljon muutoksia. Olen tyhjentynyt itsestäni ja siten sisälleni mahtuu koko maailma. Koska olen itse pois pelistä, ei ole myöskään mitään syytä suojautua tai sulkeutua muiden tunteilta. Ne eivät aiheuta "minussa" mitään. Paniikki ei ole minun, suru ei ole minun, pelko ei ole minun. Ne nyt vain kulkevat lävitseni. Paniikinkin alasveto on vain reagoimista ympäristön asettamiin rajoituksiin. Maanjäristyksen totaalisen paniikin kokeminen ei ehkä sovellu siihen tilaan ilman järjestysmiesten puuttumista asiaan.
Näissä tilanteissa on kuin perspektiivini olisi laajempi, olen todistajana ja sallijana kaikelle, mikä esiintyy. Tai en edes sallijana, koska sekin jo ilmaisee asennetta; salliminen edellyttää luvan antamista jollekin, eli se jokin olisi ei-toivottua. Päinvastoin, olen maailmassani avoin kokemaan muiden perspektiivit. Oli se iloa tai surua tai ihan mitä vain. Toki olen itkenyt maailman tuskaa ennenkin, mutta se on kokemuksena hyvin erilainen. En itke omaa tuskaani asioista, vaan olen yhtä niiden kanssa, joilla on tuska. Minulle ei myöskään synny mitään mielipidettä tapahtuvasta. Itse olen tyhjyydessäni vapaa antaa kaikenlaisten tunteiden vierailla kokemuksessani. Metrossa väsyneen ihmisen ahdistus, toisen suru, jonkun masennus, ne kaikki kulkevat lävitseni, jos fokusoin ihmiseen.
Koen, että tämä on valtava lahja, monella tapaa. Eri ihmisten ja tilanteiden perspektiiveihin asettuminen on nopean oppimisen reitti. Voin tuntea nahoissani, miltä tuntuu olla stressaantunut ja ahdistunut business-mies käymättä läpi sitä vuosien itsestään vieraantumisen polkua, minkä se on vaatinut. Voin tuntea joidenkin ihmisten sisällä olevan "pahuuden" ja antaa sen jäädä kokemuksena siihen. Kyyneleet tai näennäisesti selittämättömät ilon purskaukset voivat vaikuttaa oudoilta, mutta ihminen jonka tunnekentän jaan, tietää missä mennään. Se on eräänlainen rakkauden osoitus. Olen tässä ja kokemuksesi on nähty ja koettu. Sinussa ei ole mitään, mikä minun täytyisi sulkea ulkopuolelle, olet 100% hyväksytty. Jos voin OLLA sinä, se on suurin hyväksynnän osoitus. Ykseyden kokemus on myös valmentajana hyvin hyödyllinen asioita nopeuttava tila.
Suurin itselleni saamani lahja tästä on myötätunnon määrä. Et voi tuomita ihmistä, jos et ole ensin kävellyt hänen kengissään, kuuluu sanontakin. Kun koet ihmisten tunteet, ei jäljelle jää koskaan tuomitsemista tai ylenkatsomista. Pelkkää hiljaista rakkautta. Sitä vaalin sydämessäni ja annan sen tavalla tai toisella kanssakulkijalle. Se tuntuu tärkeältä. Rakkauden tilan tuominen kaikkialle. Siitä käsin maanjäristyksen tuhon katsominen puhtaasti tieteellisenä ilmiönä ei tunnu järkevältä. Eikä hyvänä esimerkkinä meidän lapsille. Meidän on aika uskaltaa tuntea. Silloin voimme ja haluamme ihmisinä toimia oikeiden asioiden eteen.
Anna siis tunteiden kulkea. Kuin aallot meressä. Älä estele niitä, mutta älä myöskään takerru niihin. Älä jää kiinni. Älä anna tunteiden myöskään määritellä itseäsi. Tunteet menevät ja tulevat. Se kuka olet, on jotain paljon niiden "yläpuolella" olevaa, isompaa ja muuttumatonta. Siksi tunteita ei pidä pelätä, ne ovat vain pieniä aaltoja sinun ikuisuutesi meressä.
