Jos en olekaan kukaan tai mitään

 

Ystäväni Aaro Löf heitti minulle kirjoituksessaan kysymyksen. Se oli hyvä kysymys, koska en tiennyt siihen mitään vastausta. Yleensä tiedän. Se on joskus jopa rasitekin. Saatan tietää ennen kuin kysytäänkään. Raskas paikka. Mutta nyt lukiessani Aaron päivityksen olin vielä vartin jälkeenkin pyörimässä mustassa aukossa. Ihanassa tilassa, jossa vastaukset eivät ole muodostuneet, siellä ja silloin kaikki on vielä mahdollista. Aaron loistava pohdinta koski siis omasta itsestään ja rooleistaan vapautumista ja josko se oli minulle mahdollista. Kaikki alkoi Einsteinista.

Aaron kysymys oli sitä luokkaa, että jouduin pohtimaan koko itseyttäni. Itse, minä, Kirsi, Kirsi Salo, se joka/kuka olen. Kertoo paljon, että tuo koko lista saa minut voimaan pahoin. Kyllä. Vääntää kasvoni irveeseen kuin katsoisin liiskaantunutta etanaa. Pulssi nousee. Hermostuttaa. Olen jonkin sellaisen äärellä, josta en pidä. Keho pyrkii karkuun.

Ei ole kyse siitä, ettenkö pitäisi itsestäni. Itsensä rakastamisen tie on kuljettu syvältä kyntäen ja rikkaruohot kitkien juuriaan myöten. Olen loistotyyppi. Siksi varmasti yleensä sinkku, koska en löydä ketään, joka ihastuttaisi minua yhtä paljon kuin yksinäisyys. Oman itsen kanssa on hyvä olla.

Irvistyksen aiheuttaa jokin muu, tuo koko ajatusrakennelma: Minä. Että on joku. Määritelty. Kaikki määritelmät itsestä ovat kuin rautaverkko, joka sulkee sieluni vankilaan.

En halua olla kukaan. Jokainen määritelmä puristaa minusta ilmat pihalle. Olen tullut hyvin herkäksi kaikille elämän määritteille, minä mukaan lukien. Kyseenalaistan kaiken. En usko yhteen totuuteen missään.

Ja silti. Silti pidän kiinni lukuisista asioista, jotka määrittävät minut. Tämä on se pahoinvoinnin paikka. Miksi haluan ajatella, että olen esimerkiksi hyvinvointivalmentaja. Miksi haluan edelleen, että minulla on talo ja pankkitilillä rahaa. Miksi haluan olla iloinen. Miksi haluan olla tyytyväinen. Miksi haluan yhtään mitään. Miksi en saa tai osaa olla vain ihan TYHJÄ.

Vain totaalinen tyhjyys sisälläni saa minut rauhaan.

Pelkästään kirjoittaessani tuon lauseen, kyyneleet alkavat virrata poskillani täällä helsinkiläisessä kahvilassa. Mikään ei tunnista oikeimpaan osuvaa totuutta tai sielun syvintä toivetta kuin tunnekeho ja sen sekunnissa ulos suoltamat kyyneleet. Kun sydän yhtäkkiä laajenee ja mieli romahtaa pois: Kyllä, kyllä! Mene siihen suuntaan!

Olen tänä vuonna siivonnut kaappeja, antanut ja heittänyt pois vaatteita, tuhonnut sähköposteja, heittänyt roskiin kuvia ja mapeittain dokumentteja, raivannnut pois Facebook -tuttavuuksia, pois, pois, pois. Haluan irti verkostani! Nyt sama raivaustraktori on sieluni äärellä, valmiina rikkomaan seuraavat rajat ja seinät kysyen ennen kuin tuhoaa kaiken "Tyhjennetäänkö tämä ihmisen kuorikin, sen alta löytyvät määritelmät, ne millä hän on rakentanut minuutensa "Hei, olen Kirsi"? Katson kauhun ilme kasvoillani edessäni höyryävää puskutraktoria tietäen, että sen jäljiltä ei ole takaisin tulemista. Tai mistä tiedän sitäkään. En tiedä mitään. En ole koskaan rikkonut egoani, itseäni. Olen aina ollut minä. Sieluni putoaa polvilleen, painaa otsansa helpottuneena maahan ja anoo rauhaa "Anna sen edetä...". Minä olen halvaantunut. Tämä on varmastikin kaikista tärkein paikka ja hetki elämässäni. Jos olisin tiennyt, että itsensä tutkiminen ja kehittäminen johtaisi lopulta tähän pirulliseen päätökseen, en varmaan olisi aloittanut koko hommaa.

Kuka olen. Miksi olen. Ja pannaanko paskaksi koko rakennelma ja tiputaan tyhjyyteen? Onko se edes mahdollista? Voiko se johtaa hyvään, voiko se johtaa pahaan? Kysymykset kimpoilevat sisälläni, päivästä toiseen sen jälkeen kun tämä ajatusten uoma aukaisi itsensä sisälläni. En puhu mistään kontrolloidusta mielen keksimästä egon tuhoamisesta tai meditatiivisesta tlasta, jossa ego katoaa. Puhun siitä kaikista pelottavimmasta eli ihmisyydestä, ihmisen elämästä. Talo, koti, työ, ystävät, naama, elintapa, kaikki, hela hoito.

Kuka auttaisi minua? Voiko tyhjyyteen mennä kenenkään kanssa? Pitääkö tämäkin tehdä yksin? Tarpeeksi pelottavaa muutenkin. Kunpa koko ihmiskunta kokisi yhtäaikaisen muistinmenetyksen ja kukaan ei aamulla muistaisi enää omia määritelmiään. Olisimme vain sitä, mitä sielu haluaa kunakin hetkenä. Minun sieluni haluaisi vain heitellä mutaa ilmaan, itkeä kiitollisuuttaan hedelmäpuille, halata ja rakastaa nyt jo sylistä pois rimpuilevia poikiani, opetella käärmeiden kieltä, leijua, upota kukkamereen ja aistia elämää unohduksen verhon takana tai rakastella hidastetusti jumalaa sisällään elättävän vapaan sielun kanssa. Kuka haluaa mitään muuta? Pitääkö minun siirtyä johonkin hemmetin Avatar- elokuvaan, jotta pystyn olemaan se, mistä sieluni minulle laulaa?

Jos saisin kaiken tuon, olisin valmis nostamaan kädet ylos ja huutamaan puskutraktorin liikkeelle "Anna mennä vaan!!" Mutta täällä ei ole vaihtokauppoja. Ei ole takeita. Ei ole kuljettuja teitä, tarinankertojia. Miten tässä käy? Ego suoltaa varoituksiaan, elämäsi pahin virhe, kuolet, menetät kaiken. Sielu makaa jo otsa maassa, lähettelee tietoisuuteeni piinallisia ajatuksia ja kysymyksiä, joista en pysty rimpuilemaan irti. Jos pidän itseni tosi kiireisenä, voinko ehkä olla kuulematta niitä. Elämä kiduttaa kuulijaa. Vastauksia ei ole. Olisi vain toimittava. Kuolemassa saan vastaukset, ainakin viimeistään. Epäilen riittääkö rohkeus ennen sitä. Ja taas sielu lähettää vahvemmin kysymyksiään. Loputon suo. Jos vaikka Aaro menisit ensin...

Oliko tästäkään pohdinnasta nyt mitään hyöyä. Ei varmaankaan. Jostain syystä minun pitää tätä nyt kuitenkin pohtia, koska aihe tuodaan eteeni koko ajan eri tuuteista. Joten kiitos Aaro tästä kysymyksestä. En tiedä, onko siihen vastausta. Hittoako piti ottaa näin vaikeat lopputentin kysymykset tähän elämään. Kysymykset piinaavat, koska sielulla on jokin salainen missio. Muukin kuin ilon pito.

Lue muita Kirsin ajatuksia kotisivulta.

Kuva:Pauliina Runola