Ihmiskunnan suru

Tänään maailman suru vyöryi ylitseni. Taas. Nousin vielä aamulla reippaasti sängystä tarkoituksena hoitaa muutama roikkuva työasia pois. Huomasin pian, että se ei tulisi olemaan päivän agenda. Suuri paino alkoi ilman näkyvää syytä kertymään rintaani. Apeus valtasi minut. Olen viimeisen viikon tuskaillut omituisten energioiden äärellä. Niillä ei tunnu olevan juuri mitään tekemistä elämäni kanssa, sillä kaikki on jotakuinkin hyvin. Leijun suurimman osan aikaa iloisen ja lapsen kepeän olemisen tilassa, välillä itken rakkauden tilassa, välillä nauran niin, että pää retkahtaa taakse, näen huumoria ja kauneutta kaikkialla.

Ja sitten taas tulee näitä hetkiä. Kuin joku tarraisi nilkasta ja huutaisi apua viimeisillä voimillaan. Tässä ei ole mitään runollista tai kaunista. Tämä on raadollista. Kun vahvat tunteet tulevat, olen oppinut toimimaan niiden kanssa. Olen käynyt tunnekurssini. Salliminen on avain. Tunteminen, vaikka henki menisi.

Kun apeus asettui rintaani, menin takaisin sänkyyn ja sanoin, että voin olla sen kanssa. Voin olla apea. Katson, mitä se haluaa kertoa. Valtava suru alkaa ilmestyä. Se nousee ylös kuin jokin tonneja painava ikiaikainen alkueläin valtamerten syvyydestä. Se kiemurtelee ylöspäin, tunnen raastavaa fyysistä tuskaa, kun se iskee läpi rintakehäni ja ulos minusta. Se on valtava surun ja valitusten aalto. Mykistävä. Itken ja annan itseni tuntea sen kaiken. Kyyneleet tippuvat vaatteilleni.

En tiedä, onko mukana omaa suruani, en löydä siitä yhtään omaa tarinaani, eikä silllä ole väliä. Tärkeintä on pitää kanavat auki ja sallia tunteet. Tuntuu, että tämä valtava energia pitää sisällään ympäri planeetan voihkivia sieluja. Onnettomia, hylättyjä, rakkaudettomia kohtaloita, lapsia, naisia, vankeja selleissään, unohdettuja yksinäisiä vanhuksia, tyhjiä ihmiskuoria, joista on hakattu myötätunto ja tunteet pois, kylmiä robotteja, joille ainoa toimiva tunne on enää viha. Tunnen kaiken tämän alla olevan surun, epätoivon. Äänettömän ja jäätyneen huudon rakkauden perään. Olo on lähes sietämätön, mutta valitsen kestää tämän, koska kuka sen kestää, jos emme me, joilla vielä on voimaa.

Itkijänaisen rooli. Kylkiluut tuntuvat räjähtävän säpäleiksi, kun annan sen kaiken tulla ulos. Valitsen myötätunnon. Terroristit, narsistit, hakatut vihaajat. On niin helppoa katsoa heitä alaspäin, vihata heitä. Paljon helpompi kuin yrittää rakastaa. Kun joku tekee pahaa, on luonnollista tuntea vihaa. Jonkun mielestä se on ainoa oikeutettu vaihtoehto. Eräänlainen kosto. Ja silti, välillä saamme kuulla tarinoita entisistä rikollisista tai lapsisotilaista, joille tapahtuu jotain odottamatonta ja he havahtuvat. He muuttuvat, jättävät vihan kierteen ja valitsevat rakkauden. Heistä tulee hyväntekijöitä, sankareita. Heille tulee lähes pakottava tarve levittää samaa muutosta eteenpäin ja he toimivat inspiroivina puhujina avaten sydämiä ja vuodattaen meidän kyyneliä. Miksi tämä ihminen on yhtään eri kuin se pahantekijä, joka ei ole vielä herännyt? Mitä muka jumalia olemme, jos valitsemme kylmästi rakastaa yhtä ja vihata toista. Jokaisessa on potentiaali hyvään. Jokaisella on kohta, josta rakkaus voi päästä sisään ja korvata vihan. Tehdä muutoksen. Mutta se ei koskaan tapahdu vihaa lisäämällä. Ja silti turvaudumme siihen. Onko ketään parannettu vihaamalla tätä? Voin rakastaa tuota ihmistä jo silloin, kun hän ei vielä itse osaa sitä tehdä. Se ei tarkoita, että hyväksyn hänen tekojaan, mutta tunnen sen lapsen tuskan, joka elää hänen sisällään ja rakastan sitä.

Tunnen tuon potentiaalin, sen raon, josta valo vielä kajastaa jokaisesta ihmisestä. Siitä voi nähdä sen lapsen, joka on viattomilla silmillään joskus katsonut ylös ja odottanut, että sitä rakastetaan yhtä paljon ja pyyteettömästi kuin siellä, mistä se tänne tuli. Joskus tuo katse nujerretaan nyrkillä tai aseenperällä. Nuijitaan alas, kunnes jäljelle jää vain katkeruutta ja vihaa. Ja tämä robotti lähtee levittämään sitä eteenpäin. Se iskee jonnekin suurkaupungin kadulle ja kylvää kuolemaa. Ja sitten me vihaamme häntä. Ja viha kasvaa. Kasvaa. Ja kasvaa. Rintani on räjähtämispisteessä. Missä on rakkaus. Missä on se ainoa lääke, jolla viha taltutetaan? Jos se ei ole meissä, ihmiskunta on tuhoontuomittu.

Uskon, että pahuuden alla on aina äänetön huuto rakkauden perään. Epätoivon syvyys on kamala. Se tuntuu olevan koko ajan vain syvempi. Pelkään ihmiskunnan puolesta. Teen sen, minkä voin, itken. Annan tuskan vuotaa ulos, koska jonkun täällä on vielä tunnettava. Vaikka kylkiluut räjähtäisivät. En jätä hylättyjä yksin. Kun suru on purkautunut, lähetän tuosta hetkeksi avautuneesta kanavasta takaisin rakkautta, juuri niille, joille sanotaan, että he eivät sitä ansaitse. Pahoille ihmisille. Joku heistä voisi olla oma lapseni toisissa olosuhteissa. Kuinka voisin ikinä hylätä häntä. Jokainen heistä on lapseni. Rakastan niin, että pakahdun.

Jos juuri sinä olet se hylätty tai pieksetty tai itse pahantekijä tai muiden silmissä arvoton millään tavalla, tiedä, että meitä on tuhansia, joille sinä olet säkenöivä ja arvokas. Se, mikä on kauniina sinussa syntynyt, elää edelleen sinussa. Se on tuhoutumaton. Jos me tunnemme sen, sinne on edelleen reitti, sinullekin. Tällä puolella vihan ja rakkauden, on sinulle aina paikka. Älä usko vihaajia. Istun tässä, vieressäsi, ja itken puolestasi, kunnes osaat itse.

Kirsin kotisivulle.