En tiedä missä olen

Seison edessäsi. Juuri ja juuri uskallan seistä tässä. Olen kaksi, vaikka vain yhtenä näyttäydyn. Seison luojani edessä.

Sieluni on jo jaloissasi, luonasi, kanssasi. Se on aina tiennyt missä se on, mutta vasta nyt päivä päivältä muistanut. Tai antanut minun muistaa. Aina vain selkeämmin.

Sielulla on kaikki hyvin, mutta entä minä sitten? Myös minä olen täällä. Ihminen. Sielu, sinun totuutesi muistaminen tuntuu minussa kuolemalta. Hämmentyneenä seuraan omaa kuolemisprosessiani. Miksi tyhjennän tavaroitani pois, tyhjennän kotiani, itseäni. Luovun tavoitteistani, tarpeistani, toiveistani, saavutuksistani, rooleistani. Mikä on se voima, joka laittaa minut raivaamaan tyhjyyttä ympärilleni. Luopumaan itsestäni. Historiastani. Kaikesta. Tyhjyys ympärillä, kuin avaruus sisälläni. Kumea. Kuka sanoikaan, että maailmankaikkeus syntyi Om- äänestä. Tunnen sen sisälläni. Siihen tyhjyyteen ja konserttiin ei kuppeja ja kippoja mahdu.

Tyhjennyn seistäkseni alastomana, valossa. Siinä vasta kaikki on valmista. Tarpeeksi tyhjää. Minulle se tuntuu kuolemalta. Olen kuin ihminen kuolivuoteellaan. Elämäni, menneisyyteni, aikaansaannokseni, lapseni, kaikki vuodet ja hetket- se lipuu silmieni ohi. En voi uskoa, miten upeaa on saada olla ollut ihminen tässä maailmassa. Miten kaikki näkyy nyt lopulta vain kauneutensa kautta. Kaikki on ollut TÄYDELLISTÄ koko ajan. Vain ihminen on nähnyt puutteet. Nauran ja itken yhtäaikaa elämälleni ja elämälle. Jumala jo hymyilee kauttani. Kiitollisuuden ja armon tunne nostaa minua koko ajan ylemmäs ja ylemmäs. Kuolen hymy huulillani.

Sielu jo siellä, ihminen vielä täällä. Välillä tuskainen kahtia repivä tunne. Kamalampi kuin elävältä syödyksi tuleminen. Se on se ihminen minussa, joka ei halua nähdä muiden tuskaa, jos kumpikin osa minua asettuu takaisin kotiinsa. En halua lähteä, haluan rakastaa lapseni täydellisiksi, niin rakastetuiksi, että mikään maailmassa ei voi heitä horjuttaa. Haluan antaa heille en yhtään vähempää kuin täydellisen luojan rakkauden kauttani. Saman jonka itse koen, sulkea heidät syliini ja haihduttaa kaiken muun pois. Näyttää heille niin vankasti Totuuden, jotta heillä on se aina. Totuuden sisältämän viestin siitä, että he ovat täydellisiä, elämä on hyvä ja ihminen on rakastettu ikuisesti. Jotta he voivat kulkea oman polkunsa totuuden kaiken voittava voima rinnassaan. Kun minä olen jo sulautunut siihen. Kokonaan, loppuun asti. Miten voin ikinä täältä lähteä, huutaa ihminen sisälläni.

Leijun ja leijun. Olen kaksi. Se, joka on jo Kotona kannattelee senkin tuskailua, joka jo tietää, missä oikeasti olen. Siksi armo on silmissäni silloinkin, kun itken norsun kyyneliä maailmani puolesta. Olen antautunut sille, joka ainoana minut täysin tuntee. Jonka rakkaus on niin suurta, että sana rakkauskin hajoaa. Niin suurta, että se pusertaa kärsineestä ihmiskehosta ulos voimallaan kaiken puhdistavat kyyneleet. Joka kyynelpallossa ihmisen elämänmittainen tuska. Sekin täydellisen kaunis. Ei mitään muutettavaa.

Ja nauru! Joskus Totuus tempaisee minut luokseen niin, että tähän maailmaan jää minusta jälkeen vain nauru, kun kaikki muu katoaa. Nauran irti kaikkea, mikä hetkessä näyttäytyy epätodeksi, illuusioksi, ihmisten matriisiksi, leikkikentäksi, näytelmäksi. Sanoiko Elon Musk, että elämä saattaa olla tietokonepeli. Voi Jumalani kuinka nauran! Nauraen, nauraen, koska todellisuus hajoaa ja jäljelle jää vain Valo. Ja kosketus siihen. Kosketus, pieni hauras hopeinen lanka, jonka kautta suurin luoja voi juuri ja juuri ihmistä koskettaa, jotta sen hiilestä koostuva keho ei muutu tomuksi ja aallloiksi, katoa. Jotta illuusio ja oppiminen siinä voi jatkua. Nauru hiljenee. Katse lasittuu, mutta on täydempi kuin koskaan. Silmissä koko universumi, jos katsoisit niihin. Olen tyhjyydessä, seison edessäsi. Tiedän, vain hetken, koska leikki kutsuu. Suostun palaamaan oppimaan vielä hetkeksi. Mutta kohtaamisemme rakentavat soluni uudelleen joka kerta. Joskus tärinä sisälläni kestää viikkoja. Joka kerta tulen takaisin eri ihmisenä. Ja aina vähemmän ihmisenä. Kun aukaisen silmäni, näen yhä useammin valosi edessäni. Siksi Totuus elää minussa vahvemmin. Siksi raivaan kaappejani tyhjäksi.

Olen sinun, olen sen. Ei ole sanoja. En ole valinnut, mutta olen valintani tehnyt. Olen antautunut. Yhden avautumisen päässä se on ympärilläni ollut. Odottanut, milloin ihminen näkee. Näkee, että se on koko ajan ollut jalkojen juuressa. Täydellisenä, kotonansa. Jälleen. Ja aina. Keho kipuilee. Sydän ojentaa tuskaiset kätensä kohti suurinta luomustaan, lapsiaan. Rakkauteni on ympärilläsi, puhuu Totuuteni minulle, mene heidän luokseen ja näe se. Siinä se on. Siellä Minä olen. Viattomissa silmissä. Olen sielläkin.

Ei vielä kiire minnekään. Keho siirtää banaanilaatikon uuden kaapin eteen.