En tiedä missä olen

Seison edessäsi. Juuri ja juuri uskallan seistä tässä. Olen kaksi, vaikka vain yhtenä näyttäydyn. Seison luojani edessä.

Sieluni on jo jaloissasi, luonasi, kanssasi. Se on aina tiennyt missä se on, mutta vasta nyt päivä päivältä muistanut. Tai antanut minun muistaa. Aina vain selkeämmin.

Sielulla on kaikki hyvin, mutta entä minä sitten? Myös minä olen täällä. Ihminen. Sielu, sinun totuutesi muistaminen tuntuu minussa kuolemalta. Hämmentyneenä seuraan omaa kuolemisprosessiani. Miksi tyhjennän tavaroitani pois, tyhjennän kotiani, itseäni. Luovun tavoitteistani, tarpeistani, toiveistani, saavutuksistani, rooleistani. Mikä on se voima, joka laittaa minut raivaamaan tyhjyyttä ympärilleni. Luopumaan itsestäni. Historiastani. Kaikesta. Tyhjyys ympärillä, kuin avaruus sisälläni. Kumea. Kuka sanoikaan, että maailmankaikkeus syntyi Om- äänestä. Tunnen sen sisälläni. Siihen tyhjyyteen ja konserttiin ei kuppeja ja kippoja mahdu.

Tyhjennyn seistäkseni alastomana, valossa. Siinä vasta kaikki on valmista. Tarpeeksi tyhjää. Minulle se tuntuu kuolemalta. Olen kuin ihminen kuolivuoteellaan. Elämäni, menneisyyteni, aikaansaannokseni, lapseni, kaikki vuodet ja hetket- se lipuu silmieni ohi. En voi uskoa, miten upeaa on saada olla ollut ihminen tässä maailmassa. Miten kaikki näkyy nyt lopulta vain kauneutensa kautta. Kaikki on ollut TÄYDELLISTÄ koko ajan. Vain ihminen on nähnyt puutteet. Nauran ja itken yhtäaikaa elämälleni ja elämälle. Jumala jo hymyilee kauttani. Kiitollisuuden ja armon tunne nostaa minua koko ajan ylemmäs ja ylemmäs. Kuolen hymy huulillani.

Sielu jo siellä, ihminen vielä täällä. Välillä tuskainen kahtia repivä tunne. Kamalampi kuin elävältä syödyksi tuleminen. Se on se ihminen minussa, joka ei halua nähdä muiden tuskaa, jos kumpikin osa minua asettuu takaisin kotiinsa. En halua lähteä, haluan rakastaa lapseni täydellisiksi, niin rakastetuiksi, että mikään maailmassa ei voi heitä horjuttaa. Haluan antaa heille en yhtään vähempää kuin täydellisen luojan rakkauden kauttani. Saman jonka itse koen, sulkea heidät syliini ja haihduttaa kaiken muun pois. Näyttää heille niin vankasti Totuuden, jotta heillä on se aina. Totuuden sisältämän viestin siitä, että he ovat täydellisiä, elämä on hyvä ja ihminen on rakastettu ikuisesti. Jotta he voivat kulkea oman polkunsa totuuden kaiken voittava voima rinnassaan. Kun minä olen jo sulautunut siihen. Kokonaan, loppuun asti. Miten voin ikinä täältä lähteä, huutaa ihminen sisälläni.

Leijun ja leijun. Olen kaksi. Se, joka on jo Kotona kannattelee senkin tuskailua, joka jo tietää, missä oikeasti olen. Siksi armo on silmissäni silloinkin, kun itken norsun kyyneliä maailmani puolesta. Olen antautunut sille, joka ainoana minut täysin tuntee. Jonka rakkaus on niin suurta, että sana rakkauskin hajoaa. Niin suurta, että se pusertaa kärsineestä ihmiskehosta ulos voimallaan kaiken puhdistavat kyyneleet. Joka kyynelpallossa ihmisen elämänmittainen tuska. Sekin täydellisen kaunis. Ei mitään muutettavaa.

Ja nauru! Joskus Totuus tempaisee minut luokseen niin, että tähän maailmaan jää minusta jälkeen vain nauru, kun kaikki muu katoaa. Nauran irti kaikkea, mikä hetkessä näyttäytyy epätodeksi, illuusioksi, ihmisten matriisiksi, leikkikentäksi, näytelmäksi. Sanoiko Elon Musk, että elämä saattaa olla tietokonepeli. Voi Jumalani kuinka nauran! Nauraen, nauraen, koska todellisuus hajoaa ja jäljelle jää vain Valo. Ja kosketus siihen. Kosketus, pieni hauras hopeinen lanka, jonka kautta suurin luoja voi juuri ja juuri ihmistä koskettaa, jotta sen hiilestä koostuva keho ei muutu tomuksi ja aallloiksi, katoa. Jotta illuusio ja oppiminen siinä voi jatkua. Nauru hiljenee. Katse lasittuu, mutta on täydempi kuin koskaan. Silmissä koko universumi, jos katsoisit niihin. Olen tyhjyydessä, seison edessäsi. Tiedän, vain hetken, koska leikki kutsuu. Suostun palaamaan oppimaan vielä hetkeksi. Mutta kohtaamisemme rakentavat soluni uudelleen joka kerta. Joskus tärinä sisälläni kestää viikkoja. Joka kerta tulen takaisin eri ihmisenä. Ja aina vähemmän ihmisenä. Kun aukaisen silmäni, näen yhä useammin valosi edessäni. Siksi Totuus elää minussa vahvemmin. Siksi raivaan kaappejani tyhjäksi.

Olen sinun, olen sen. Ei ole sanoja. En ole valinnut, mutta olen valintani tehnyt. Olen antautunut. Yhden avautumisen päässä se on ympärilläni ollut. Odottanut, milloin ihminen näkee. Näkee, että se on koko ajan ollut jalkojen juuressa. Täydellisenä, kotonansa. Jälleen. Ja aina. Keho kipuilee. Sydän ojentaa tuskaiset kätensä kohti suurinta luomustaan, lapsiaan. Rakkauteni on ympärilläsi, puhuu Totuuteni minulle, mene heidän luokseen ja näe se. Siinä se on. Siellä Minä olen. Viattomissa silmissä. Olen sielläkin.

Ei vielä kiire minnekään. Keho siirtää banaanilaatikon uuden kaapin eteen.

Me tehtiin tää

MUT KATO ME TEHTIIN TÄÄ.

Robin laulaa Spotifyissa ja pysäyttää minut sijoilleni keittiöön. Seison kumihanskat kädessä, pesin juuri ikkunoita.

Kato, me tehtiin tää.

Katson ulos kirkkaasta ikkunasta ja näen yhtäkkiä maailman kauneuden koko sen väreissä.

Tajuan, että Robin laulaa tavallaan meistä kaikista. Laulun sanoilla on syvempi kerros, ken sen ottaa vastaan. Nauliinnun paikalleni. Kaikki, mikä on ympärilläni, sen loin. 50 -vuotta elämää ja katson ympärilleni. Niin kaunis koti ja piha, rakkaat lapset, purskahdan itkuun. Kaikki se täydellisyys, kauneus, kohtaamiset, mitä loin tänne maailmaan. Ja mitä me ihmiset olemme luoneet. Katsokaa, miten kaunis on tämä planeetta. Kato. Me tehtiin tää. Me luotiin se todellisuus, missä olemme. Uskallatko katsoa sitä?

Kaikkialla on niin kaunista ja yhtäaikaa niin haavoittunuttta, että itken tässä vielä varttia myöhemminkin norsun kyyneleitä. Kädet vapisee, mutta on pakko ottaa kuva ihmeellisestä maailmasta.

R: Mikään ei oo kestävää. Enkä vaihtais hetkeekään.

Täytyy osata myös luopua. Miksi? Koska sekin hetki tulee, kun kaikki jää taakse. Viisas osaa kuolla jo ennen sitä, ennen kuin kuolee. Osaa luopua, ennen kuin on pakko. Ennen kuin elämä jättää. Osaa heittää hyvästit sille, mitä on luonut. Ei mene oman erinomaisuutensa ansaaan, ei jää kiinni omaan kultaiseen häkkiinsä. Sielultaan viisas osaa, haluaa ja uskaltaa katsoa elämää tyhjyydestä. Taas uudestaan ja uudestaan, jotta voi luoda nahkansa ja löytää todellisen itsensä uudelleen. Me emme ole luomuksemme, olemme jotain paljon enemmän.

Joskus tänne syntyy sieluja, joilla on muisto tästä viisaudesta niin vahvana, että se alkaa herätä heissä jo 19 -vuotiaina...

R: Mun pitää lähtee, ennen kun mikään ei tunnu enää miltään

Kiitän sitä mitä me saatiin

Mut nyt mul ei oo tarjoo yhtään enempää

Robinin sanoituksessa on niin syvää viisautta, että laulu rikkoo minua sana sanalta. Se nostaa minut kuin väkisin olevaisen maailman yläpuolelle. Näin me irroitamme ja myönnämme, uskomme, että kaikki ei ole tässä. En ole se, mitä olen luonut, vaan jotain enemmän. Sen löytää tyhjyydessä.

R: Mua pelottaa ajatus uudesta alusta ja mitä on vaan olla hiljasuudessa

Mut jotenki vaan tuntuu nyt siltä

Et mä, haluun tietää

Mitä on vapaus?

Ja mitä rauha?

Osaanko muuta, ku oon ollu täs niin kaua

Näitä kelannu jo liian pitkään

Rakas Robin, niin minäkin ღ Ja löytänyt vastaukset, ne ovat juuri siellä, minne olet nyt menossa. Rauha. Tervetuloa tai tervemenoa. Ei ihme, että olen tästä maagisesta enkelistä pitänyt siitä 13 -vuotiaasta asti. Matkasi tulee olemaan puhdasta kultaa. Kiitos, kun lauloit sieluni henkiin tänä aamuna.

Voisiko joku välittää Robinille tiedon, että hänellä on avaimet ihmisten sieluun. Hän on tullut tähän elämään jonain paljon isompana kuin loistavana pop-tähtenä. Luulen, että se tieto toisi oman annoksensa sitä kaivattu rauhaa ღ

Älä ole yksin

Vaikka me olisimme täällä yksin; sinkkuja, vanhuksia, teinejä tai keitä vaan, joilla ei juuri siinä hetkessä tai elämäntilanteessa ole seuraa, se ei tarkoita, että meidän pitää olla yksinäisiä. Yksinäisyys voi olla pelkkä asenne ja niin voi olla myös yhteisöllisyys ja ystävyys.

Olen omaksunut tässä vähän huomaamattani sellaisen tavan, että teen ihan mitä vain, niin teen sen tavallaan YHDESSÄ. Jos olen kaupassa, kirjastossa, joogassa, kävelyllä tai ihan missä vain, suhtaudun lähellä oleviin ihmisiin niin, että he on mun ystäviä. Vaihdetaan kuulumiset, sairaudet, naureskellaan sille, mitä just tapahtui matkalla äsken tai kerrotaan, että jännittää tää kurssi tai jaetaan, et toi kakku tai toi kahvi on muuten parasta mitä täällä on jne. Huumorilla tai aidolla välittämisellä ja avoimuudella sisään ja siitä se lähtee. Kukaan ei ole seppä syntyessään ja saa kuulostaa ensin vähän oudolta. Sekin on jollekin vain mahdollisuus auttaa sosiaalisuudessa ja teet sillekin ihmiselle palveluksen. Auttamisesta tulee aina paras olo anyway.

Mitä jos ne ei sitten sano mitään? Harvemmin jutteluun suhtaudutaan hiljaisuudella. Eikä sekään haittaa, vaikka niin käy. Aamulla viereen tullut koiranulkoiluttaja oli hiljaisempaa sorttia oleva mieshenkilö, mutta silti saatiin melkein 10 minuutttia juttelua aikaan siinä, Eli minä juttelin, hän kuunteli. Ei sanonut koko aikana sanaakaan minulle. Koiralle vähän jutteli. Keräsin phlajanmarjoja puusta ja hän jäi koirien kanssa siihen kuuntelemaan tarinointiani. Jos joku ihminen haluaa olla välillä yksin, sen kyllä huomaa ja sitä tietty kunnioitetaan.

Päivän toistaiseksi mielenkiintoisin tapaaminen sattui riuhtoessani kuntoilumielessä ylös-alas Herttoniemen hurjia puuportaita. Samassa puuhassa oli iäkkäämpi nainen. Päädyimme siinä lopulta enempi juttelemaan kuin kiipeämään. Tosin hän oli varsinainen teräsnainen, ikää 75 v ja oli jo aamutöikseen kiivennyt portaat kolme kertaa enemmän kuin minä! Juttelimme ikääntymisestä, sen vaikutuksesta, koulusta ja elämästä. Opin paljon sosiaalisuudesta vanhemmalla iällä. Miten mielenkiintoista! Pitääkin vissiin hänen inspiroimana kohta jo liittyä kuoroon. Se on kuulemma se viimeinen, mihin vanhukset vielä rollaattorillakin raahautuvat, viimeinen asia, mistä päästävät irti. Kuorossa oli nytkin 95 -vuotias mummo. Se pitää hengen elossa ja ilon rinnassa. Laulaminen. Ja yhteisöllisyys. Kun on kontakteja ja ystäviä, ikäkään ei kaada sänkyyn tai terveyskeskuksen käytäville niin nopeasti. Tiivis ja hyvä yhteys muihin ihmisiin on varmempi tapa pysyä terveenä kuin vihersmoothie, vaikka hyvä on sekin. En yhtään ihmetellyt, miten tämä pirtsakka nainen vaikutti paljon ikäistään nuoremmalta. Samanlainen kuin äitini, joka on kuin touhuava nauru -emoji.

Joskus se yhteys muihin on vain silmiin katsominen ja hymy. Mutta se vaatii kaikenlaisten aparaattien pois laittamista hetkeksi. Silloin voi myös huomata ne hetket, jolloin voi tarjota apua jollekin tai aloittaa keskustelun. Ja silloin huomaa myös sen huumorin ja hauskuuden, mitä ympärillä tapahtuu. Elämän hauskoja pikkusattumia. Silloin, kun ei ympärillä ole ketään, kenen kanssa nauraa niille yhdessä, tulee se höpsö hetki, kun pää pyörii ja etsii jotain slmäparia, joiden kanssa naurahtaa yhdessä. Olen yksin ollessani päättänyt istua aina ilman laitetta vähintään ekat minuutit tullakseni tosi läsnä siihen, missä olen. 

Nämä voivat tuntua pieniltä asioilta, mutta ne ovat isoja. Sen huomaa, jos lähtee kokeilemaan. Elämän keveys syntyy näistä hetkistä. Ja voi myös huomata, et ihmiset on aika ihania, kaikki omalla tavallaan. Ja hirmu mielenkiintoisia. Kaikilla on tarina. Viimeksi täällä kahvilassa istuin "röyhkeästi" samaan pöytään business -miehen kanssa ja päädyimme juttelemaan 1,5 tuntia putkeen talous- ja lasten kasvatusasioita. Ja kun pitää silmät auki, huomaa myös kuinka oikeasti monet ovat avun tai juttelun tarpeessa. Vaikka minullakin on yllin kyllin ystäviä, aina se ilahduttaa kun tuntematon aloittaa keskustelun. 

Ihmisen perustarve on tulla nähdyksi ja kuulluksi. Hirvittää, mitä käy meidän nuorisollemme. Me tarvitsemme toisiamme, silmästä silmään. Jos emme tarvitsisi, meitä ei olisi luotu tänne yhdessä. Otetaan tästä siis kaikki irti ja leikitään yhdessä, elämä alusta loppuun. 

 

Haluaisitko lähteä kanssani Kolumbiaan marraskuussa? Tutustu retriittiin tästä linkistä.

Onko henkisyys sinulle pelkkä pakopaikka ongelmistasi?

Katselin juuri viisaan opettajan Moojin haastattelua, jossa puhuttiin muun muassa siitä, kuinka joskus henkisellä matkalla olevat ihmiset ovat tosiasiassa ainoastaan pakomatkalla tunteistaan ja ihmisyyden ongelmistaan. Tällaisen matkaajan ajatuskuvio kulkee niin, että nousemalla ihmisyyden yläpuolelle voi välttää sen sudenkuopat ja tuskat. Kun elämä ihmisenä tuntuu liian ahdistavalta, ajatellaan erilaisten jumaltilojen tuntuvan paremmalta ja niin alkaa matka sitä kohti.

Henkinen matka on aina hyvä ja kannustettava, mutta ei niin, että siinä paetaan omaa elämää ihan vain ihmisenä. Pakeneminen ei ole koskaan vastaus. Sellaisesta pakomatkasta ei tule ei lasta eikä paskaa, vai miten se sanonta menee ヅ Siltä matkalta tulee henkinen burn-out. Jos yrität epätoivoisesti paeta haavojasi ja peitellä tunteitasi, palat loppuun. Oma kokemus on, että ihmisyyden haavat kulkevat mukana, menet minne tasoille vain. Monet henkiset opettajatkin ovat ihan tillin tallin omien ongelmiensa kanssa solmussa. Monenlaiset non-dualistiset persoonattomat tilat voivat olla sinulle tuttuja, mutta edelleen rähjäät lapsillesi tai olet se kiukutteleva kumppani. Itsetuntosi heiluu ympäristösi mukana, harjoitat paheksuntaa tai uhriutumista. Joudut valitsemaan tarkoin ympäristösi, koska sietokykysi sallii vain hyvin rajoittuneen toiminta-alan, ennen kuin flippaat tai ärsyynnyt. Voit jopa terrorisoida ympäristöäsi levittäen pahan olosi läheisiisi. Sisäinen lapsesi on siis elossa, vaikka meditoisit kuinka hienosti. Se on elossa niin kauan, kunnes polvistut ja kohtaat sen auttavan sydämen kera. 

Tämän olen havainnut omalla matkallani: Vaikka olisin kuinka persoonattomassa tilassa, kuljen silti käsi kädessä haavoittuneen Pikku-Kirsin kanssa. Vaikka en ole Kirsi, kävelytän häntä edelleen ihmisen pelikentällä. Olen yhtäaikaa ihmisen taistoissa haavoittunut lapsi ja se, joka on muuttumaton ja katsoo asioita korkeammasta, kaiken ymmärtävästä ja hyväksyvästä neutraalista perspektiivistä. Sen laulu on Kaikki on Hyvin. Tuo neutraali taso on aina läsnä ja luo pohjan kokemuksille. 

Vaikka olen korkealla sieluni tiloissa, tunnen yhtäaikaa tuon oman ihmiseni liikkuvan täällä. Todella tunnen. En pelkää tunteita. Se ihminen, Kirsi, kokee ja seikkailee ja kerää tunteita matkallaan. Se Kirsi ei kuittaa tapahtumia sillä, että noh, tämä on vain illuusio, nousen sen yläpuolelle ja mikään ei tunnu miltään. En näe tällaisen pointtia. Jos todella tunnustelet, huomaat, että noina hetkinä painat jotain pois. Koen, että olen nimenomaan täällä tuntemassa ja tunteidenkin kautta määrittelemässä kuka olen ja miksi. Hyvät tunteet kertovat, että kuljen oikeaan suuntaan, olen lähestymässä sitä, kuka oikeasti olen. En edes ihmisenä vaan sieluna. Pahaa oloa synnyttävät tunteet kutsuvat minua katsomaan sisälle ja selvittämään, millaisia uskomuksia ja muistoja itsestäni ja elämästäni kuljetan mukana. Ja olisiko niistä aika päästää irti, aika eheytyä, aika antaa anteeksi, aika uskoa itseeni, aika tuntea oma arvoni jne. Henkinen karkulainen pakenee näitä hetkiä jonkinlaiseen taikahatusta vedettyyn filosofiseen lainaukseen, jossa millään ei ole väliä. Hän pelkää haavojaan, itseään ja maailmaa. Ja sivuuttaa valtavan mahdollisuuden tulla kokonaiseksi ja elää täysi elämä.

Henkisyys ei ole kirosana. Sitä se on vain niille, jotka ottivat sen käsiinsä hakatakseen sillä sisäisen lapsensa maan rakoon ja luonnollisesti epäonnistuivat. Siitä katkeruus. Henkisyys ei ole myöskään mantroja, kumartelua tai suitsukkeita. Henkisyyden lahja minulle ei ole mikään täydellinen jooga-asana. Ei se, kuinka monta minuuttia tai tuntia voin meditoida päivässä. Ei se, kuinka hienoja filosofisia tekstejä olen lukenut ja osaan toistaa muille. Henkisyys on katsomista peiliin. Rohkeasti, syvälle, koko historiaansa. Ja sieltä lopulta sen löytäminen, mitä ei peilistäkään näy. 

Se, mitä henkisyys on minulle antanut, on luottamusta, voimaa ja selkeyttä. Kykyä kohdata itseni ja sitä kautta todella syvästi kohdata muut. Kun lepään vahvasti jumaluudessani, elämä avautuu kuin se kuuluisa lotus -kukka, yksinkertaisena, pyhänä. Se ei ole pakopaikka ihmisyydestä vaan työkalu, jolla hyppään täysillä elämän happokylpyyn ja ammennan siitä viisautta. Korkeamman näkemyksen kautta pystyn käsittelemään nopeastikin monenlaiset ihmisyyden matkan solmut ja opit.

Pohdin yksi päivä, mistä voin olla varma, etten sorru henkisyyteen elämän pakopaikkana. Ja tästä sen tiedän: Kun minulle avautuu elämässä mitä tahansa, mistä syntyy tunteita (ärsyyntymistä, vihaa, surua jne), käyn sen automaattisesti läpi kummankin perspektiivin silmin. Joskus puikoissa on ensin se korkeampi persoonaton minäni ja näen tapahtuneen tarkoituksen neutraalista perspektiivistä, jossa tunteet tuppaavat katoavan ja nousee viisaus, hyväksyntä ja rakkaus. Tätä rakkautta en kutsuisi edes tunteeksi, se on  jotain enemmän. Sen lisäksi käyn läpi ihmisen tason. Sukellan tapahtuman aiheuttamiin tunteisiin. Olen se, joka itkee kaikkialla tai nauraa niin, että kattokruunut heiluvat. Paikalla ei ole väliä.

Jos huomaat vaikeissa elämänvaiheissa tai hetkissä suoltavasi filosofisia selityksiä, kysy itseltäsi "Mitä tuntisin, jos uskoisin tähän todellisuuteen täysillä..?" ja sitten tunne se! Jos et tähän pysty, käytät henkisyyttä pakopaikkana itseltäsi. Ja jos tämä lausunto ärsyttää, voit olla lähestulkoon varma, että toimit näin. Voit jatkaa niin tai ottaa rohkean hypyn eteenpäin ja alkaa eheyttämään sitä suuria tunteita pelkäävää lasta sisälläsi. Koska se ja sinä olette vähintään sen arvoisia.

Mukana olevassa kuvassa on kirje, jonka sain aiemmin tässä kuussa kurssilaiseltani. Luin sen vasta juuri äsken ja se sai minut suoltamaan tätä tekstiä. Kiitos siis kirjoittajalle. Siinä on kivulias tarina ihmisen elämästä. Ensin tunsin suurta siunauksellisuutta ymmärtäessäni ne opit ja kasvun, joita tapahtuneesta voi saada, jos ei jää kiinni katkeruuteen tai vihaan. Sisälläni oli kaunis pyhä tila. Ymmärrän kuitenkin, että kirjoittajalla on paljon muita tunteita tapahtuneesta ja halusin kunnioittaa hänen kokemustaan sekä omaa inhimillisyyttäni ja kokea ne hänen rinnallaan. Se, mitä tapahtui, tapahtui juuri siksi että tuntisimme jotain. Miksi sivuuttaisin tuon lahjan. Kuljin kirjoittajan kokeman kauhun läpi tuntien sen kehossani niin vapaasti kuin pystyin. Se oli vahvaa! Sen jälkeen kävelin tapahtuneen läpi vielä väkivallantekijän kautta. Mitä tuntee ihminen, joka voi tehdä näin. Myötätunto oli kaiken ytimessä.

Henkisyys ei ole sen kummempaa kuin oivaltaa se, että meissä on meneillään paljon suurempi tarina kuin tämä ihmissilmälle erottuva, se jota toisillemme normaalisti tarjoilemme. Henkisyys ei ole sen hienompaa kuin ihmisenä oleminen, molemmat ovat täynnä lahjoja. Toinen ilman toista on kuin katsoisi ulos pienen putken päästä. Tulla kokonaiseksi kaikkeudessaan ja sallia ja nähdä se muissa, on jumaluutta.

Siispä siis, jatkan pikku-Kirsin kävelyttämistä. Yhä vähemmän sillä on enää sanottavaa, mutta tämä tapa on vielä se, millä opin kaikista eniten. Uskon, että maailmankaikkeuden tasolla ihmisenä oleminen on ainutlaatuinen kokemus ja aion ottaa siitä kaiken irti. Ymmärrän ja eheytän kulkiessani sisäistä lastani ja samaan aikaan lepään rauhassa Luojan jalkojen juuressa.                                                                       Kuljen täyttyneenä. 

Antaa tunteiden kulkea

Ykseyden maailmassa myös tunteet ova yhteisiä.

Seison Lontoon Luonnontieteen museossa maanjäristyksistä kertovalla osastolla. On lauantairuuhka ja tämä ihmeellinen museo on tupaten täynnä turisteja. Keplottelemme poikani kanssa ison tv-seinän eteen, missä esitetään usealla ruudulla videomateriaalia vuoden 2011 Japanin maanjäristyksestä. Yhdessä ruudussa on valvontakameroiden vaihtuvaa kuvaa, missä järkyttyneet ihmiset pitävät kiinni tärisevistä seinistä, toisessa näkyy kuvaa lähestyvästä tsunamista, seuraavalla ruudulla tsunami iskee vieden talot mennessään ja vikalla ruudulla on raivaustöitä tulipalojen riehuessa. Vieressä lukee 15 000 kuollutta.

Joku pieni poika vieressäni alkaa itkemään. Hän pelästyy lähetystä, jossa on tulipalo luulleen, että kuva tulee jostain läheltä juuri nyt. Äiti selittää, että kyse on menneestä ja katsomme toisiamme myötätuntoisesti. Samassa pojan tunnemaailma vyöryy ylitseni. Alan kyynelehtiä. Katson kuvaruutuja ja seuraavaksi niissä näkyvä tuska iskee avautuneen sydämeni lävitse. Kyynelehdin avoimesti kaikkien ihmisten ympäröimänä. En pysty lopettamaan ja siirryn sivummalle. Tunnekehoni on keskellä maanjäristystä, nojaan seinään. Vapisevin käsin taistelen vesipullon esiin ja juon, ihan vain tehdäkseni jotain muuta, ettei paniikki kasva. Hengittelen syvään ja palaan sen myötä museoon. Onneksi poikani tyytyy katsomaan tv-ruutuja vieressäni ja äiti saa tunteilla rauhassa <3

Lähdemme liikkeelle muille osastoille, mutta kyyneleet valuvat edelleen kasvoillani. Kun vastaantulevat katsovat minua, ajattelen että on ihan okei näyttää heille, mikä on maanjäristysten tunnemaisema. En voi muutakaan. Käsi kädessä jatkamme matkaa kohti dinosauruksia. Olen itse iloinen, mutta kehossani on järistyksen jälkimainingit.

Yhtyminen tähän johonkin yhteiseen kenttään on tapahtunut asteittain tänä keväänä ja kesänä. On tapahtunut paljon muutoksia. Olen tyhjentynyt itsestäni ja siten sisälleni mahtuu koko maailma. Koska olen itse pois pelistä, ei ole myöskään mitään syytä suojautua tai sulkeutua muiden tunteilta. Ne eivät aiheuta "minussa" mitään. Paniikki ei ole minun, suru ei ole minun, pelko ei ole minun. Ne nyt vain kulkevat lävitseni. Paniikinkin alasveto on vain reagoimista ympäristön asettamiin rajoituksiin. Maanjäristyksen totaalisen paniikin kokeminen ei ehkä sovellu siihen tilaan ilman järjestysmiesten puuttumista asiaan.

Näissä tilanteissa on kuin perspektiivini olisi laajempi, olen todistajana ja sallijana kaikelle, mikä esiintyy. Tai en edes sallijana, koska sekin jo ilmaisee asennetta; salliminen edellyttää luvan antamista jollekin, eli se jokin olisi ei-toivottua. Päinvastoin, olen maailmassani avoin kokemaan muiden perspektiivit. Oli se iloa tai surua tai ihan mitä vain. Toki olen itkenyt maailman tuskaa ennenkin, mutta se on kokemuksena hyvin erilainen. En itke omaa tuskaani asioista, vaan olen yhtä niiden kanssa, joilla on tuska. Minulle ei myöskään synny mitään mielipidettä tapahtuvasta. Itse olen tyhjyydessäni vapaa antaa kaikenlaisten tunteiden vierailla kokemuksessani. Metrossa väsyneen ihmisen ahdistus, toisen suru, jonkun masennus, ne kaikki kulkevat lävitseni, jos fokusoin ihmiseen. 

Koen, että tämä on valtava lahja, monella tapaa. Eri ihmisten ja tilanteiden perspektiiveihin asettuminen on nopean oppimisen reitti. Voin tuntea nahoissani, miltä tuntuu olla stressaantunut ja ahdistunut business-mies käymättä läpi sitä vuosien itsestään vieraantumisen polkua, minkä se on vaatinut. Voin tuntea joidenkin ihmisten sisällä olevan "pahuuden" ja antaa sen jäädä kokemuksena siihen. Kyyneleet tai näennäisesti selittämättömät ilon purskaukset voivat vaikuttaa oudoilta, mutta ihminen jonka tunnekentän jaan, tietää missä mennään. Se on eräänlainen rakkauden osoitus. Olen tässä ja kokemuksesi on nähty ja koettu. Sinussa ei ole mitään, mikä minun täytyisi sulkea ulkopuolelle, olet 100% hyväksytty. Jos voin OLLA sinä, se on suurin hyväksynnän osoitus. Ykseyden kokemus on myös valmentajana hyvin hyödyllinen asioita nopeuttava tila.

Suurin itselleni saamani lahja tästä on myötätunnon määrä. Et voi tuomita ihmistä, jos et ole ensin kävellyt hänen kengissään, kuuluu sanontakin. Kun koet ihmisten tunteet, ei jäljelle jää koskaan tuomitsemista tai ylenkatsomista. Pelkkää hiljaista rakkautta. Sitä vaalin sydämessäni ja annan sen tavalla tai toisella kanssakulkijalle. Se tuntuu tärkeältä. Rakkauden tilan tuominen kaikkialle. Siitä käsin maanjäristyksen tuhon katsominen puhtaasti tieteellisenä ilmiönä ei tunnu järkevältä. Eikä hyvänä esimerkkinä meidän lapsille. Meidän on aika uskaltaa tuntea. Silloin voimme ja haluamme ihmisinä toimia oikeiden asioiden eteen.

Anna siis tunteiden kulkea. Kuin aallot meressä. Älä estele niitä, mutta älä myöskään takerru niihin. Älä jää kiinni. Älä anna tunteiden myöskään määritellä itseäsi. Tunteet menevät ja tulevat. Se kuka olet, on jotain paljon niiden "yläpuolella" olevaa, isompaa ja muuttumatonta. Siksi tunteita ei pidä pelätä, ne ovat vain pieniä aaltoja sinun ikuisuutesi meressä. 

Ota elämä sisääsi. Pysähdy.

Pysähdy. Pysähdy. Pysähdy.

Totaalinen pysähtyminen on meille nykyään kovin vaikeaa. Mummon mökissä satakunta vuotta sitten se oli normaali olotila kaiken tekemisen välissä. Sitten tapahtui jotain ihmeellistä, tuli hyvinvointiyhteiskunta ja meistä sen tekijöitä, tuli kiire ja tavoitteet, unohdimme keitä olemme. Me, me olemme nyt tekijöitä aamun silmien aukeamisesta aina pelastavaan illan uneen asti.

Olemme suostuneet olemaan osa kollektiivista leikkiä, jossa sisäiselle hyvinvoinnillemme tärkeät asiat hautautuvat muurahaiskuhinaan keskuudessamme. Olemme oppineet, että tekemisestä saa arvon, joko materian muodossa tai arvostuksena muiden silmissä. Ja silti: kuka meistä ei huokaise erityisen syvään, kun astumme veneeseen ja liu'umme onkivapa kädessä kalaan järven loputtomaan kutsuvaan rauhaan tai suljemme saunan oven ja ainoa tehtävämme on aistia kuumuus sisällämme ja ihollamme? Meillä on sisäinen tieto siitä, mikä on meille hyvä. Miksi hylkäsimmekään sen?

Siis: Pysähdy rakas ihminen. Pysähdy. Saat siihen luvan. Se on sinulle hyväksi. Voit pyöriä mukana leikissä, mutta palaa supermiesten ja -naisten taitoon edes silloin tällöin - pysähtymiseen.

Kun pysähdyt, kun sinussa ei tapahdu mitään, voit nähdä, mitä tapahtuu ulkopuolellasi. Ympärilläsi elää ja kukoistaa kokonainen maailmojen kirjo. Pysähtyä voi ihan joka paikassa. Työpaikalla, luonnossa, matkalla. Irrota itsesi tekemisestä ja tule havainnoijaksi. Vastaanota elämän lahja. Se ON kaikkialla ympärilläsi. Jokainen vastaantuleva ihminen, täynnä elämää. Jokainen luonnon ilmentymä, täynnä kuhisevaa, iloa. Joku päivä meistä aika jättää ja viimeistään silloin tunnemme sydänjuuriamme myöten sen kaiken arvon, mitä juuri nyt siinä ympärilläsi näet. Elämän lahja. Kaikkialla ympärilläsi, koko ajan.

Pysähdy, avaa aistisi. Kuule. Näe. Todella näe suoraan ytimeen asti, mistä kaikki on tehty. Kiukkuinen mies ostarin kulmalla, se on pelkkä kuori. Siellä on sielu, elämä, sama jona hän syntyi tähän maailmaan kauan sitten. Kasvit maassa, syksyn lakoamana, viimeisiä lauluja laulellen. Kuinka voin avata sydämeni tälle kaikelle. Syksyn tuoksut, olleet siinä koko ajan kutsumassa meitä pysähtymään. Nyt olen tässä. Kiitos.

Elämä on ympärillämme, valmiina hoitamaan meitä, keventämään taakkaamme, nostamaan ilon sisältämme pintaan. Älä huku tekemiseen. Kurota ulos, edes joskus. Kuin lapsena, huku havaintoihisi, anna itsesi kokonaan sille, mikä kutsuu. Ykseyden voi saavuttaa vuosien meditaatiolla tai lapsen reittiä, antautumalla olemaan.

Ihanaa viikkoa ja unohduksia ❤

Tantran muut kuin seksuaaliset kasvot

Suomalaiset ovat avautuneet aivan ihastuttavasti tantralle

Heti ensimmäisen Helsingissä pitämäni tantra-illan jälkeen ohjattuja tunteja on pyydetty ympäri Suomen. Uskoisin, että tantran yleisen nousun ovat kokeneet myös muut sitä opettavat tahot Suomessa. Ulkomaiset opettajani kertovat, että tantran suosio leviää kulovalkean tavoin koko Euroopassa. Ihmisillä on rakkauden ja henkisen kasvun nälkä. Juuri siksi tantra sopii loistavasti hyvinvointivalmennusteni pohjanuotiksi.

Minulta tantrasta tiedustelevia ihmisiä yhdistää melkein aina kaksi asiaa, kihelmöivä kiinnostus uutta lajia kohtaan yhdistettynä taka-alalla kurkkivan pelkoon - mitä näillä hyvinvointitunneilla oikeastaan tapahtuu? Kun käymme läpi millaisia vetämäni tunnit ovat, on tulos helpottunut huokaus "No huh, mä vähän pelkäsin että se on enemmän jotenkin seksuaalista tai siinä pitää suorittaa jotain vaikeita meditaatiojuttuja".  On selvästi paikallaan avata hieman laajemminkin, mitä tantraa ja life coachingia yhdistävillä hyvinvointitunneillani tapahtuu ja mitä sieltä voi odottaa kotiinviemisiksi.

Lännessä tantra yhdistetään voimakkaasti seksiin ja seksuaalisuuteen ja totta on, että tantrassa työskennellään myös seksuaalienergioiden kanssa. Mutta se on vasta pitkän tien päässä siinä tantrassa, mitä itse opetan ja edustan. Opetukseni pohjaa tunnetun intialaisen mystikon Oshon ajatuksille ja harjoituksiin ja tähtää ihan ensinnä puhdistautumiseen. Mitkään energiat eivät voi virrata ihmisessä estoitta, jos keho ja sydän ovat jumissa. Nautintoa ja tietoisuuden kasvua täytyy edeltää henkinen vapaus.

Tantran ensimmäinen vaihe on siis puhdistautuminen ja eheytyminen kokonaisena, täytenä ihmisenä. On varmasti helppo ymmärtää, miksi hyvinvointivalmentajana juuri tämä on minun kutsumukseni myös tantrassa ja keskityn siihen. Ohjaamani tunnit ovat muokkautuneet ihan omanlaisekseen kokonaisuudeksi, sillä yhdistän tantran harjoituksiin metodeja, joita käytän omissa hyvinvointivalmennuksissanikin. Se on siis jonkinlainen combo life coachingia ja tantraa. Päältä päin ei kukaan uskoisi tunneillani olevan mitään tekemistä tantran kanssa. 

Puhdistuminen hyväksynnän ja avoimuuden kautta

Puhdistavissa harjoituksissa tavoitteena on ravistella kehosta irti tukahdutettuja tunteita ja pelkoja, jotka saavat otsamme tietämättämme ryppyyn ja estävät meitä hyppäämästä luottavaisina elämän kannateltaviksi. Tantran keinot ovat kehollisia, jolloin pääsemme ohittamaan ylianalysoivat aivot ja meitä suojelevan egon ja näin päästään lempeästi tuskan ja pelkojen äärelle ja syntysijoille. Kehoomme ja sydämiimme varastoituneet negatiiviset kokemukset ja meitä pienentävät uskomukset tulevat esille ja vihdoinkin parannettaviksi. Näiden esille nousevien asioiden ymmärtämisessä on suurena apuna life coachingin opit.

Puhdistautumisesta seuraa aina suuri helpotus. Tantra ei olisi mitään ilman kokemusta eheytymisestä ja rakkaudesta sekä itseämme että muita kohtaan. Se on tantran suuri lahja maailmalle. Kun joissain suuntauksissa ja kouluissa tantra on metodimaista itsehillintään ja valaistumiseen tähtäävää energiatyötä, tässä vapaammassa tantrassa on tarkoitus kohdata koko elämä, kaikki sen eri aspektit hyväksyen. Oshon tantra on kaoottista kuten nainen. Metodimaiset tantrat ovat mielestäni luonteeltaan enemmän maskuliinisia eivätkä sovi niin hyvin esimerkiksi minulle, joka tykkään luoda vasemmalle ja oikealle ja juhlistaa elämää täydellä tunteella.

Tästä kaiken hyväksyvästä kaaoksesta nousee esille kauneus, joka on kokemus pyyteettömästä rakkaudesta. Tämä on paratiisin luomista maan päälle.

Yksi hyvinvointitunnilleni osallistunut ensikertalainen puki tämän hienosti sanoiksi " Tantra on niin erilaista - liike, musiikki, tanssi ja äänet yhdistettynä sekä se miten siinä näkee toisen ihmisen, kosketti minua. Minusta tuntuu, että rakastuin niiden kaikkien kohtaamieni ihmisten sieluun. Koskaan en pääsisi näitä ihmisiä näin lähelle, kun ohittaisimme vaikkapa kadulla tai tapaisimme meditaatio ryhmässä, joogassa tms…tässä tantrassa on mielestäni erona, että näkee todellakin tuon toisen valon. Huh!"

Avatakseni enemmän mitä tunneilla tapahtuu, kerron hieman sisältöä yhdestä illastamme. Harjoituksissa tanssi tarkoittaa ohjattua intuitiivista liikkumista. Siinä suuri osa ajasta ollaan silmät kiinni sisäänpäin kääntyneenä. Keho päättää miten se haluaa liikkua, ei ole olemassa kuvioita eikä pisteitä anneta. Kaikki suorittaminen riisutaan pois harjoitussalin kynnykselle. Osa makoilee lattioilla, osa tanssii tai kirmaa ympäriinsä, joku seisoo paikallaan. Keho tekee juuri sitä, mitä se haluaa ilmentää. Pakotetusti ei kannata tavoitella yhtään mitään ja kun pääsee siihen tilaan ja vain tarkkailee mitä syntyy, niin kummasti siitä aina nousee jokin liike ja tunne. Tarkkaan valittu musiikki, joka voi olla esimerkiksi shamanistista, mantroja, alkukantaista afrikkalaista tai intiaanimusiikkia tukee erilaisiin tunnetiloihin pääsemistä. Käytämme myös oman äänemme apuja tunteiden esille tuomiseen. Ohjaajan päästäessä tukena tunteensa pihalle äänen kera, aukeaa korkki muillakin ja alkaa puhdistava ääniterapia. Ääni ja liike vatkaa kehosta ulos sen mikä sieltä haluaa tulla pois. Taas kerran, jos ääni ei tule, voit olla hiljaa ja kellua muiden energioissa. Täällä ei tarvitse tehdä mitään, mikä menee liikaa epämukavuusalueelle. Tarkoitus on luoda helpotuksen tunne, ei lisää ahdistusta tai stressiä.

Lopulta negatiivisista tunteista tyhjennetty sisäinen tilamme täytetään rakkaudella, se valuu sinne kuin itsestään. Saamme sellaista hyväksyntää ja avointa pyytetöntä rakkautta ryhmän sisällä, että onnen kyyneleet nousevat silmiin. Aivan liian moni kertoo tuntien jälkeen kokevansa tällaista puhdasta rakkautta ja aitoa hyväksyvää kohtaamista ensimmäistä kertaa eläessään. Kosketus voi olla halausta, käsien koskettamista, silmiin katsomista. Vain sellaista mikä tuntuu sopivalta itselle ja kaikki tapahtuu ohjatusti. Tantrassa jokainen päättää mikä on sopivaa omille rajoille ja noita rajoja myös opettelemme etsimään erilaisilla lähestymisharjoituksilla. Lähimmäs oikeanlaista kosketusta pääsee, jos ajattelee miten koskisi kaikista pyhintä eli vastasyntynyttä. Se on kokemus, jonka soisin meille kaikille uudelleen, myös aikuisina. Tuntieni kohtaamiset ovat hyvin oivalluttavia ja eheyttäviä hetkiä 

Tantra myös sopii ihan kaikille, joita se kiinnostaa. Olen ollut tantra-parina 2-metriselle hyvin pelottavan näköiselle amerikkalaiselle navy sealille (jonkin sortin merijalkäväen taistelija), työttömille elämäntapahipeille, 80-vuotiaalle englantilaiselle "noidalle", monen maalaisille elokuva-ohjaajille, pankkiireille ja ihan kaikelle mahdolliselle siltä väliltä. Mielenkiintoisimmasta päästä oli kohtaaminen 10-vuotiaan pojan kanssa, joka luennoi minulle tantrasta. Tantra sopii jokaiselle joka on sitä mieltä, että meidät on luotu rakastamaan ja auttamaan toisiamme.

Tantra vapautta ja tuo iloa ja selkeyttä

Kun tunneilla on käynyt paljon ja on saanut aikaan syvän puhdistautumisen - joka voi kestää viikoista vuosiin - voi huomata, kuinka kehossa alkaa liikkua aivan uudenlaista mystistä energiaa. Sormenpäitä ja päälakea nipistelee, kehon energiakeskuksissa alkaa tulla liikettä ja tuntuu kuin voisit tanssia aamuun asti ja ehkä koko seuraavan viikonkin iloisesti laulaen. Elämäsi alkaa samalla muuntua hyvin taianomaiseksi ja helpommaksi. Kuinka nopeasti tämä voi tapahtua riippuu täysin rohkeudestasi kohdata itsesi täysin avoimena ja omasta paneutumisestasi prosessiin. Loistava uutinen tantran kanssa on se, että matka on vähintään yhtä hauska kuin lopputulema. Se on itsensä kehittämisen metodi, josta ei voi saada tarpeekseen. Oppimisen tiellä ei ole loppua.

Tantra antaa opiskelijalleen sellaisen palkinnon, jota ei sanoiksi voi pukea. Se on kaiken läpitunkeva rauha ja syvä viisaus, päivittäinen kelluva onnen ja rakkauden tunne, joka ei ole riippuvainen kenestäkään eikä mistään ulkoisesta. Se on sisäinen varmuus ja lämpö ja rakkaus elämää kohtaan. Ja minäkin olen vielä matkalla. Mitä sieltä vielä tämän jälkeen seuraakaan voi olla vain tuotakin parempaa. 

Jos sinun harjoittamasi tantra ei tunnu tältä tai vielä paremmalta tai puhtaammalta,  tarkistaisin onko koulukunta tai etenkin opettaja sinulle oikea. Kaiken näköistä vipeltäjää kun on liikkeellä. 

Jos haluat kokeilla omassa rauhassa parisi kanssa kohtaamisten ja avautumisen ensiaskelia, voit tutustua nettikurssiin, jonka tein hyvinvointivalmentaja Antti Leponiemen kanssa.  Löydät sen kaupastani verkkokurssien kohdalta.  

Tervetuloa tantran polulle!

Syön mitä olen

Ravinto ei ole vain jotain mitä tungetaan suusta sisään nälän karkoittamiseksi vaan se on keskeinen osa sitä, mitä olemme. Itsensä kehityksen voi aloittaa kehosta tai mielestä, mutta lopputulema on aina se, että toinen seuraa perässä. Jos alat syödä puhtaasti pääasiassa kasvispainotteista luomuruokaa, huomaat, että vanhat tunkkaiset ajatukset ja negatiivinen ajatuskella eivät enää sovi päähäsi. Tai jos alat tehdä harjoitteita, joilla puhdistat uskomuksia tai pelkojasi, huomaat pian jumittuvasi aiempaa pidemmäksi aikaa hedelmä- ja vihannesosastolle.

Pääasiallinen ruokavaliosi on siis hyvä kuvastin sille, mitä löytyy tunnekehostasikin.
Olen viime viikolla tehnyt isoja harjoitteita ja kehitysharppauksia tunnepuolella (kiitos Henriika Maikun) ja se näkyikin heti siinä, että jonkin aikaa tauolla ollut mehustin on alkanut taas laulaa päivittäin. Nestemäinen ravinto on se, joka kutsuu. Siitä sekä iloisen keventyneestä ja energisestä olosta tiedän, että taas ollaan askel edemmällä omassa elämän polussa.

Elämä on yhtä buffettia - pizzaa, vehnänorasta ja suklaata ツ
Nautiskelkaa!

 

Mitä tunnet?

Tässä jälleen yksi hyvä syy olla kosketuksissa omiin tunteisiin. Omien tunteiden äärimmäisen tarkka tuntemus on ihmisillä vähän hukassa. Kiellämme tunteet ja painamme ne syvyyksiin poreilemaan, koska tunteet hermostuttavat meitä, ne kertovat asioista, joista emme halua kuulla, joita emme jaksa korjata tai meistä tuntuu, että emme pysty vaikuttamaan asiantilaan, joka aiheuttaa tunteen.

 

Mitä siis tunnet, kun ajattelet itseäsi - rakkautta, häpeä, alemmuutta, iloa, arvottomuutta? Mitä tunnet suhteessa työhösi, lapsiisi, kumppaniisi, yksinäisyyteesi, tehtävääsi elämässä? Jos joku tunteista on negatiivissävytteinen, sinulla on paikka ja mahdollisuus korjata todellisuuttasi.

Muuta ajatuksiasi, muutat todellisuuttasi. Alitajuntaiset ajatukset aiheuttavat tunteet. Negatiiviset tunteet tuovat meille viestin syvyydestä: sinun alitajunnassasi pyörii ajatus, joka ei vie sinua kohti hyvinvointia. Avaa ovi tunteille ja pääset käsiksi myös ajatuksiisi. Silloin sinulla on luomisen avaimet kädessäsi.

Ihanaa viikkoa teille, tunteineen kaikkineen.

Antaudu

Nämä on taas näitä hetkiä. Kun asiat eivät mene niin kuin suunnittelet. Elokuvailtaan ei tullutkaan vapaata vaan jouduit jäämään kotiin. Voit joko vastustaa koko olemuksellasi tapahtunutta - valitttaa, heittäytyä marttyyriksi, voivotella ikuista huonoa tuuriasi - tai voit antautua sille, mikä jo kuitenkin tapahtui. Vaikka kuinka vastustaisit tapahtunutta seistessäsi kotonasi, tilanne ei muutu miksikään. Vain kärsimyksesi määrä muuttuu riippuen asennoitumisestasi. Kuka haluaa kärsiä? Voit siis yhtä hyvin antautua tapahtuneelle.

En sano, että tämä onnistuu ihan aina minultakaan. Mutta tänään kotiini vangittuna nappasin leffaillan sijaan käteeni imurin ja siivosin. Siivosin todellakin ilosta käsin. Antauduin nautinnolla sille, että elämäni olikin nyt tänä iltana juuri tätä. Ei mitään muuta. Laitoin soittolistan täysille ja siivosin ja jammailin niin, että vain taivas oli rajana! Ilta ei olisi voinut olla parempi - Kelly Clarkson, LMFAO, Carly Rae Jepsen ja minä.

On vain Nyt. Kärsimys syntyy nykyhetken ja toiveiden välisestä kuilusta. Jätä pois jälkimmäinen, avaa silmäsi sille mitä ON nyt ja kärsimyksestä suuri osa jää pois.

Huippua viikkoa kaikille ツ

Kohti helpotusta

Tunnistatko, mikä sinun elämässäsi aiheuttaa stressiä ja mikä iloa? Joskus olemme niin stressin silmässä, ettemme huomaa elämässä olevan mahdollisuuksia myös iloon.

Mitä siis tehdä, jos työ, parisuhde tai vaikka omat lapset aiheuttavat juuri nyt stressiä? Pitääkö ne heivata sivuun ja lähteä etsimään valoa tunnelin päästä jonnekin ihan toisaalle? Vastaukseni tähän on pääsääntöisesti Ei. Aiheuttaako ajatus omien lasten hylkäämisestä tai äkillisestä lopputilistä helpotuksen tunteen? Todennäköisesti ei, vaan se lisää stressiä kehossa. Liian isot askeleet eivät vie kohti hyvinvointia vaan lisäävät epävarmuuden tunnetta ja pelkoja.

Rakentavampi tapa lähestyä muutosta on pohtia, mikä askel itse asiassa toisi sinulle helpotuksen tunteen. Helpotus kertoo siitä, että olet menossa oikeaan suuntaan. Muutoksen pitää tuntua aina helpotukselta kehossa. Ota jokin ihan pieni asia ensin. Kun kysyt tämän kysymyksen itseltäsi ja annat vastauksen nousta ihan omillaan, ilman sen kummempaa ajattelua, saat jotain osviittaa siitä mitä kaipaat. Yhdelle tuntuu hyvältä ajatus kieltäytyä kokonaan jatkossa ylitöistä, toiselle näin raju esiintulo aiheuttaa pelkoa ja stressiä. Jollekin riittää päätös siitä, että kysyy lupaa lähteä perjantaisin töistä tuntia aiemmin eikä jää ylitöihin. Jokaisen askel on eri kokoinen.

Kun yhden askeleen on ottanut, on valmis seuraavaan. Kun matkalla huomaat, ettei sinulle käykään kovinkaan huonosti (ego pelkää että kuolet) lisääntyy vauhti kohti ratkaisuja, jotka lisäävät isosti hyvinvointiasi. Kun stressi samalla on helpottanut, alkavat ratkaisutkin toisenlaisesta elämästä kirkastua ja alat nähdä kiehtovia ja toimivia vaihtoehtoja.

Askel kerrallaan. Ota se seikkailuna. Kun tunnet edes jollain tasolla johtavasi omaa elämääsi, stressi helpottaa.

Ihanaa päivää!

Onnea edeltää kiitollisuus

Olen palannut kotiin kuukauden ulkomaanmatkalta.
Välillä elämä on arkea ja välillä seikkailua, mutta yksi asia pysyy - kiitollisuus.

Olen niin kiitollinen, niin monesta asiasta. Itse asiassa ihan kaikesta! Kaikesta hyvästä ja myös niistä vaikeista hetkistä, joista voin oppia. Uskon, että sydämestä koettu rajoittamaton kiitollisuus on juuri se mystinen tekijä, joka tuo elämääni kauneutta ja siunausta.

Juuri nyt olen erityisen mykistynyt ja kiitollinen siitä, että elämässäni on ihan käsittämätön määrä rakkautta, niin monenlaista ja niin suurta. Sellaista rakkautta jolle ei ole sanoja, ei mitään romanttista hölinää vaan syvää sisaruksellista tai jumalankaltaista rakastamista, jotain joka rikkoo fyysisen kuoren ja muuttaa ihmisen yhdeksi hiukkaspilveksi. Katoaminen. Monia ihmisiä, ympäri planeetan, lähellä ja kaukana, mielessä ja vieressä. Rakkauden kokemuksia, jotka vievät sanat ja jää vain kyyneleet ja hiljaisuus. Onnen ja kiitollisuuden kyyneleet, autuuden, totaalisen yhteyden ja yhteen sulamisen ilo ja rakkaus.

Elämä on lahja ja seikkailu, jonkä ääreen romahdan onnesta.

 

Tunteet peliin tai peli seis

Tärkeää asiaa tunteista. Tätä on hyvä sulatella vaikka viikonlopun ajan. Pohtia, onko tässä mitään perää oman elämän kohdalla.

Tunteet ovat ihmisen ohjausjärjestelmä, kompassi. Niiden tarkoitus on alunperin kertoa meille, milloin menemme kohti meille sopivia asioita (positiiviset tunteet kuten ilo, onni) tai kohti meille sopimattomia asioita (negatiiviset tunteet kuten viha, suru). Pieni lapsi tuntee vielä isosti ja vapaasti ja näyttää sen, mutta sitten alkaa tapahtua kummia. Kytkeydymme irti tunteistamme elämän varrella, koska ne pelottavat meitä tai meitä opetetaan kotona pitämään ne vakan alla, koska ne ovat häiritseviä. Etenkään Suomessa tunteen ilmaisuja ei katsota hyvällä.

Ohjausjärjestelmä siis kytkeytyy pikku hiljaa tuskallisesti pois. Miten ihminen voi silloin toimia? Hän valitsee elämänsä askelia kuin sokkona. Mistä hän enää tietää, mitä kohti mennä? Mistä tietää, mitkä asiat on syytä hylätä ja mitkä valita? Ihminen on hukassa.

Kun oma kompassi on pois käytöstä, ihminen omaksuu sen ohjausjärjestelmän mikä on saatavilla. Yhteiskunnan normit. Käy hyvin koulusi, hanki arvostettu työpaikka, kerää rahaa, valitse aviopuoliso, jonka ympäristösi hyväksyy, tee lapset, käyttäydy huomiota herättämättä, näyttele tyytyväistä, ota vastaan ylennykset. Se on menestyneen ihmisen mittari. Sitä kohti.

Vaatii jonkinmoisen työn kaivaa tuon taakan alta se oma järjestelmä käyttöön. Mutta se on 100% mahdollista. Sen voit tehdä itseksesi tai sitä työtä tekee myös hyvinvointivalmentaja. Kannustava uutinen on, ettei ole koskaan liian myöhäistä. Kompassi on poissa käytöstä, mutta ei koskaan rikki.

Avaa ovi tunteillesi, anna niille vähän tilaa, anna niille hyväksyntäsi. Ne kyllä alkavat tulla sieltä esiin. Ja sitten mietit, mitä ne kertovat. Miksi minua hermostuttaa? Mitä on tämä suru, jota en tiennyt edes kantavani mukanani? Mistä kaikki tämä tukahdutettu viha? Mitä ratkaisuja minun pitäisi tehdä, jotta saisin lisää positiivisia tunnekokemuksia päivääni/elämääni?

Ota tunteet mukaan rakkaaksi työkaluksi kaikkiin päätöksiisi. Se on pysyvän onnen resepti.

Toivotan Sinulle erikoista viikonloppua!

Et voi saada sitä, mitä et voi antaa

Olin tänään ahdistua hetkeksi. Sellaista voi tapahtua, kun kiire vie mukanaan ja unohdat nostaa katseesi myrskyn keskeltä siihen, mikä elämässä on kaunista ja hyvää ympärilläsi. Onneksi universumi potkaisi minua takamukseen ja muistutti nopeaan, mistä tässä kaikessa oikeastaan on kyse ja miten tätä peliä nimeltä Elämä pelataan. Se on nimittäin niin, että se mihin keskityt, lisääntyy elämässäsi. Tästä vanhasta viisaudesta sain ihanan pienen muistutuksen ja kokemuksen tänään.

Lyhyesti tarinaa ja lihaa luiden ympärille. Istuin kotona veroilmoitusten parissa ja otsassa alkoi jyskyttämään ahdistus. Tässäkö päiväni menisi, turhanpäiväisten kuittien pyörittelyssä ja hiusten repimisessä päästä. Tunsin kutistuvani ja kuihtuvani pois. Poikani toive saada kyyti kaverien kanssa sählykentälle nosti minut onneksi kesken pakertamisen ylös penkistä ja pois myrskyn silmästä. Kuten usein käy, sain pian opetuksen. ツ Parkkipaikalla silmiini pomppasi eteeni pysäköineen auton rekisterikilpi: Häpi. Siis Häpi, aivan loistavaa!! Tunsin kuinka kaikki taas loksahti kohdalleen. Hieno muistutus.

Kun ilo nousi tuon hassun rekkarin myötä pintaan, kotona odottava veroilmoitus (itse asiassa viisi eri veroilmoitusta) ei tuntunut enää kummoiselta. Laittaisin musiikkia ja nakuttelisin ilmoitukset kuntoon ja olisin kiitollinen jokaisesta asiasta mitä vuosi on tuonut, myös laskujen, tulojen ja erilaisten kirjausten muodossa. Ei se sen kummempaa ole. Kun muutuin hetkeksi sisältä ja otin kosketuksen iloon, vaihtui ahdistus yhdessä hujauksessa onnellisuudeksi. Sillä mitä tekee ei ole merkitystä, sillä miten on, on kaikki merkitys.

Matkalla kotiin sain todeta, miten oma iloisuus tulee takaisin moninkertaisena ja ruokkii hyvää kierrettä. Lastenvaunuja stressaantuneena työntänyt mies heräsi hymyyn, kun tarjosin tietä risteyksessä autossani silmin nähden jo varmaan omasta ilostani hihkuen, postitoimiston reipas poika antoi iloisimman palvelun ikinä ja sain vielä kunnon naurut ja ison annoksen rakkautta rapsutuksista totaalisesti riehaantuneelta ohikulkijan pikkukoiralta.

Muistin, että maailma näyttäytyy meille sellaisena, minkä oven sisimmästämme avaamme. Jos avaamme oven valitukselle ja tympeydelle, sellaista se elo sitten on. Jos tietoisesti pysähdymme hetkeksi, suljemme tuon oven ja avaaamme sen puolen itsestämme, jossa asuu valo ja onnellisuus, alamme saada sitä roppakaupalla takaisin. Ja itselle tulee hyvä olo samalla.

Ole siis tarkkana, millä ovella seisot.

Ihanaa päivää Teille kaikkine kenkkuine puolineenkin!

Sinä olet tärkeä

Kun pidämme huolta itsestämme, voi mielissämme tuntua, että emme itsekkäästi välitä muista. Jos teemme itsestämme oman elämämme keskipisteen parantaaksemme sisällämme piilevän kärsimyksemme, surumme ja pelkomme, hylkäämmekö muut?

Ikiaikainen totuus on, että maailman muuttuminen alkaa sinusta. Lisäätkö maailmaan tuskaa vai onnea? Oletko tuskainen vai onnellinen? Jos haluat paremman, rakastavamman, vapaamman maailman, aloita itsestäsi. Etsi itsestäsi rakastavampi ihminen, kaiva kaiken elämän sakan alta esiin vapaus ja ymmärrä, miten voit olla parempi äiti, vaimo, aviomies, johtaja, naapuri, ystävä. Jos jokainen tekisi tämän, eikö maailma olisi jo parempi paikka? Suuret massat voisivat auttaa niitä, jotka eivät vielä ymmärrä auttaa itseään.

Jos muutut, maailma muuttuu mukanasi. Kun löydät sisältäsi rakkauden puhtaimman lähteen ja jaat sitä ympärillesi, levität hyvää oloa läheisillesi. Kun annat hyväksyntää kärsivälle vastaantulijalle, voit olla ensimmäinen joka todella välittää hänestä. Kun rakastat sitä, joka ei osaa kuin vihata, voit vapauttaa sielun tuskasta. Maailma muuttuu kauttasi. Jälkeesi jää heränneitä, iloisempia, oivaltavampia, avoimempia, rakastavampia ihmisiä.

Olet muuttanut maailman, muuttamalla itsesi ja sen miten kuljet läpi elämäsi.
Kuinka kaunista se on?
Korvaamatonta.

Ole valmis saamaan, mitä haluat

Opetan nykyään paljon ihmisille sitä, kuinka he voivat luoda elämäänsä helpon, mukavan flown. Siis sellaisen tilan, jossa voimme jatkuvasti yllättyä myönteisesti siitä, miten helposti kaikki tapahtuu elämässämme ja koemme toistuvasti sellaisia tunteita kuin ilo ja kiitollisuus.

Siinä tilassa, jota jonkinlaiseksi taikaelämäksikin mielelläni kutsun, voimme elää tiedostaen sen, että elämä tai universumi on ääretön mahdollisuuksissaan. Voimme luoda ja saada mitä haluamme, jos ensinnä tiedämme mikä todella on sellaista, joka tuo sisällemme rauhan ja onnen ja toiseksi pääsemme sellaiseen henkiseen tilaan, jossa koemme sen olevan mahdollista meille. Kumpikin askelista vaatii syvää ja rehellistä työskentelyä itsensä kanssa. Kun lähtee tälle tielle, elämään alkaa pulpahdella hauskuuksia, mitä yllätttävimmillä tavoilla ヅ

Itse olen innnostunut viime aikoina aivan hullun lailla kukista. Minulla on suuri tarve ympäröidä itseni elämällä ja kauneudella. Niinpä ajelin tänään kukkakioskille. Katsoin neljää gerberaa ja mietin josko ne ostaisin. Myyjä katsoi minua hetken, veti esiin järkyttävän määrän kukkakimppuja ja sanoi, että saan ne kaikki kympillä. Kiinnostaako? Nyt kotini kertakaikkiaan ui kukkaloistossa, sain kolme isoa vaasia täyteen kukkia. Ja minä kun ajattelin hakevani vain muutaman kukan…

Abundance, vauraus on kaikkialla ympärillämme. Se on meidän, kun vain avaamme itsemme sille, olemme uteliaita, avoimia ja kiitollisia. Emme epätoivoisia tai keskittyneitä puutteen toteamiseen ja ajattelemiseen. Universumi voi antaa sinulle yhden kukan tai sitten 100. Se on sille se ja sama Vain oma uskomuksesi mahdollisuuksistasi rajoittaa sinua.

Uskalla unelmoida. Uskalla sanoa, mitä haluat. Ole valmis vastaanottamaan. Ja ole valmis kierrättämään energiaa eli myös antamaan. Usko mahdollisuuksiin. Usko elämään. Ja tiedä, että olet kaiken haluamasi arvoinen.

Mitä sinä haluat?

Jos en olekaan kukaan tai mitään

 

Ystäväni Aaro Löf heitti minulle kirjoituksessaan kysymyksen. Se oli hyvä kysymys, koska en tiennyt siihen mitään vastausta. Yleensä tiedän. Se on joskus jopa rasitekin. Saatan tietää ennen kuin kysytäänkään. Raskas paikka. Mutta nyt lukiessani Aaron päivityksen olin vielä vartin jälkeenkin pyörimässä mustassa aukossa. Ihanassa tilassa, jossa vastaukset eivät ole muodostuneet, siellä ja silloin kaikki on vielä mahdollista. Aaron loistava pohdinta koski siis omasta itsestään ja rooleistaan vapautumista ja josko se oli minulle mahdollista. Kaikki alkoi Einsteinista.

Aaron kysymys oli sitä luokkaa, että jouduin pohtimaan koko itseyttäni. Itse, minä, Kirsi, Kirsi Salo, se joka/kuka olen. Kertoo paljon, että tuo koko lista saa minut voimaan pahoin. Kyllä. Vääntää kasvoni irveeseen kuin katsoisin liiskaantunutta etanaa. Pulssi nousee. Hermostuttaa. Olen jonkin sellaisen äärellä, josta en pidä. Keho pyrkii karkuun.

Ei ole kyse siitä, ettenkö pitäisi itsestäni. Itsensä rakastamisen tie on kuljettu syvältä kyntäen ja rikkaruohot kitkien juuriaan myöten. Olen loistotyyppi. Siksi varmasti yleensä sinkku, koska en löydä ketään, joka ihastuttaisi minua yhtä paljon kuin yksinäisyys. Oman itsen kanssa on hyvä olla.

Irvistyksen aiheuttaa jokin muu, tuo koko ajatusrakennelma: Minä. Että on joku. Määritelty. Kaikki määritelmät itsestä ovat kuin rautaverkko, joka sulkee sieluni vankilaan.

En halua olla kukaan. Jokainen määritelmä puristaa minusta ilmat pihalle. Olen tullut hyvin herkäksi kaikille elämän määritteille, minä mukaan lukien. Kyseenalaistan kaiken. En usko yhteen totuuteen missään.

Ja silti. Silti pidän kiinni lukuisista asioista, jotka määrittävät minut. Tämä on se pahoinvoinnin paikka. Miksi haluan ajatella, että olen esimerkiksi hyvinvointivalmentaja. Miksi haluan edelleen, että minulla on talo ja pankkitilillä rahaa. Miksi haluan olla iloinen. Miksi haluan olla tyytyväinen. Miksi haluan yhtään mitään. Miksi en saa tai osaa olla vain ihan TYHJÄ.

Vain totaalinen tyhjyys sisälläni saa minut rauhaan.

Pelkästään kirjoittaessani tuon lauseen, kyyneleet alkavat virrata poskillani täällä helsinkiläisessä kahvilassa. Mikään ei tunnista oikeimpaan osuvaa totuutta tai sielun syvintä toivetta kuin tunnekeho ja sen sekunnissa ulos suoltamat kyyneleet. Kun sydän yhtäkkiä laajenee ja mieli romahtaa pois: Kyllä, kyllä! Mene siihen suuntaan!

Olen tänä vuonna siivonnut kaappeja, antanut ja heittänyt pois vaatteita, tuhonnut sähköposteja, heittänyt roskiin kuvia ja mapeittain dokumentteja, raivannnut pois Facebook -tuttavuuksia, pois, pois, pois. Haluan irti verkostani! Nyt sama raivaustraktori on sieluni äärellä, valmiina rikkomaan seuraavat rajat ja seinät kysyen ennen kuin tuhoaa kaiken "Tyhjennetäänkö tämä ihmisen kuorikin, sen alta löytyvät määritelmät, ne millä hän on rakentanut minuutensa "Hei, olen Kirsi"? Katson kauhun ilme kasvoillani edessäni höyryävää puskutraktoria tietäen, että sen jäljiltä ei ole takaisin tulemista. Tai mistä tiedän sitäkään. En tiedä mitään. En ole koskaan rikkonut egoani, itseäni. Olen aina ollut minä. Sieluni putoaa polvilleen, painaa otsansa helpottuneena maahan ja anoo rauhaa "Anna sen edetä...". Minä olen halvaantunut. Tämä on varmastikin kaikista tärkein paikka ja hetki elämässäni. Jos olisin tiennyt, että itsensä tutkiminen ja kehittäminen johtaisi lopulta tähän pirulliseen päätökseen, en varmaan olisi aloittanut koko hommaa.

Kuka olen. Miksi olen. Ja pannaanko paskaksi koko rakennelma ja tiputaan tyhjyyteen? Onko se edes mahdollista? Voiko se johtaa hyvään, voiko se johtaa pahaan? Kysymykset kimpoilevat sisälläni, päivästä toiseen sen jälkeen kun tämä ajatusten uoma aukaisi itsensä sisälläni. En puhu mistään kontrolloidusta mielen keksimästä egon tuhoamisesta tai meditatiivisesta tlasta, jossa ego katoaa. Puhun siitä kaikista pelottavimmasta eli ihmisyydestä, ihmisen elämästä. Talo, koti, työ, ystävät, naama, elintapa, kaikki, hela hoito.

Kuka auttaisi minua? Voiko tyhjyyteen mennä kenenkään kanssa? Pitääkö tämäkin tehdä yksin? Tarpeeksi pelottavaa muutenkin. Kunpa koko ihmiskunta kokisi yhtäaikaisen muistinmenetyksen ja kukaan ei aamulla muistaisi enää omia määritelmiään. Olisimme vain sitä, mitä sielu haluaa kunakin hetkenä. Minun sieluni haluaisi vain heitellä mutaa ilmaan, itkeä kiitollisuuttaan hedelmäpuille, halata ja rakastaa nyt jo sylistä pois rimpuilevia poikiani, opetella käärmeiden kieltä, leijua, upota kukkamereen ja aistia elämää unohduksen verhon takana tai rakastella hidastetusti jumalaa sisällään elättävän vapaan sielun kanssa. Kuka haluaa mitään muuta? Pitääkö minun siirtyä johonkin hemmetin Avatar- elokuvaan, jotta pystyn olemaan se, mistä sieluni minulle laulaa?

Jos saisin kaiken tuon, olisin valmis nostamaan kädet ylos ja huutamaan puskutraktorin liikkeelle "Anna mennä vaan!!" Mutta täällä ei ole vaihtokauppoja. Ei ole takeita. Ei ole kuljettuja teitä, tarinankertojia. Miten tässä käy? Ego suoltaa varoituksiaan, elämäsi pahin virhe, kuolet, menetät kaiken. Sielu makaa jo otsa maassa, lähettelee tietoisuuteeni piinallisia ajatuksia ja kysymyksiä, joista en pysty rimpuilemaan irti. Jos pidän itseni tosi kiireisenä, voinko ehkä olla kuulematta niitä. Elämä kiduttaa kuulijaa. Vastauksia ei ole. Olisi vain toimittava. Kuolemassa saan vastaukset, ainakin viimeistään. Epäilen riittääkö rohkeus ennen sitä. Ja taas sielu lähettää vahvemmin kysymyksiään. Loputon suo. Jos vaikka Aaro menisit ensin...

Oliko tästäkään pohdinnasta nyt mitään hyöyä. Ei varmaankaan. Jostain syystä minun pitää tätä nyt kuitenkin pohtia, koska aihe tuodaan eteeni koko ajan eri tuuteista. Joten kiitos Aaro tästä kysymyksestä. En tiedä, onko siihen vastausta. Hittoako piti ottaa näin vaikeat lopputentin kysymykset tähän elämään. Kysymykset piinaavat, koska sielulla on jokin salainen missio. Muukin kuin ilon pito.

Lue muita Kirsin ajatuksia kotisivulta.

Kuva:Pauliina Runola

Ihmiskunnan suru

 

Tänään maailman suru vyöryi ylitseni. Taas. Nousin vielä aamulla reippaasti sängystä tarkoituksena hoitaa muutama roikkuva työasia pois. Huomasin pian, että se ei tulisi olemaan päivän agenda. Suuri paino alkoi ilman näkyvää syytä kertymään rintaani. Apeus valtasi minut. Olen viimeisen viikon tuskaillut omituisten energioiden äärellä. Niillä ei tunnu olevan juuri mitään tekemistä elämäni kanssa, sillä kaikki on jotakuinkin hyvin. Leijun suurimman osan aikaa iloisen ja lapsen kepeän olemisen tilassa, välillä itken rakkauden tilassa, välillä nauran niin, että pää retkahtaa taakse, näen huumoria ja kauneutta kaikkialla.

Ja sitten taas tulee näitä hetkiä. Kuin joku tarraisi nilkasta ja huutaisi apua viimeisillä voimillaan. Tässä ei ole mitään runollista tai kaunista. Tämä on raadollista. Kun vahvat tunteet tulevat, olen oppinut toimimaan niiden kanssa. Olen käynyt tunnekurssini. Salliminen on avain. Tunteminen, vaikka henki menisi.

Kun apeus asettui rintaani, menin takaisin sänkyyn ja sanoin, että voin olla sen kanssa. Voin olla apea. Katson, mitä se haluaa kertoa. Valtava suru alkaa ilmestyä. Se nousee ylös kuin jokin tonneja painava ikiaikainen alkueläin valtamerten syvyydestä. Se kiemurtelee ylöspäin, tunnen raastavaa fyysistä tuskaa, kun se iskee läpi rintakehäni ja ulos minusta. Se on valtava surun ja valitusten aalto. Mykistävä. Itken ja annan itseni tuntea sen kaiken. Kyyneleet tippuvat vaatteilleni.

En tiedä, onko mukana omaa suruani, en löydä siitä yhtään omaa tarinaani, eikä silllä ole väliä. Tärkeintä on pitää kanavat auki ja sallia tunteet. Tuntuu, että tämä valtava energia pitää sisällään ympäri planeetan voihkivia sieluja. Onnettomia, hylättyjä, rakkaudettomia kohtaloita, lapsia, naisia, vankeja selleissään, unohdettuja yksinäisiä vanhuksia, tyhjiä ihmiskuoria, joista on hakattu myötätunto ja tunteet pois, kylmiä robotteja, joille ainoa toimiva tunne on enää viha. Tunnen kaiken tämän alla olevan surun, epätoivon. Äänettömän ja jäätyneen huudon rakkauden perään. Olo on lähes sietämätön, mutta valitsen kestää tämän, koska kuka sen kestää, jos emme me, joilla vielä on voimaa.

Itkijänaisen rooli. Kylkiluut tuntuvat räjähtävän säpäleiksi, kun annan sen kaiken tulla ulos. Valitsen myötätunnon. Terroristit, narsistit, hakatut vihaajat. On niin helppoa katsoa heitä alaspäin, vihata heitä. Paljon helpompi kuin yrittää rakastaa. Kun joku tekee pahaa, on luonnollista tuntea vihaa. Jonkun mielestä se on ainoa oikeutettu vaihtoehto. Eräänlainen kosto. Ja silti, välillä saamme kuulla tarinoita entisistä rikollisista tai lapsisotilaista, joille tapahtuu jotain odottamatonta ja he havahtuvat. He muuttuvat, jättävät vihan kierteen ja valitsevat rakkauden. Heistä tulee hyväntekijöitä, sankareita. Heille tulee lähes pakottava tarve levittää samaa muutosta eteenpäin ja he toimivat inspiroivina puhujina avaten sydämiä ja vuodattaen meidän kyyneliä. Miksi tämä ihminen on yhtään eri kuin se pahantekijä, joka ei ole vielä herännyt? Mitä muka jumalia olemme, jos valitsemme kylmästi rakastaa yhtä ja vihata toista. Jokaisessa on potentiaali hyvään. Jokaisella on kohta, josta rakkaus voi päästä sisään ja korvata vihan. Tehdä muutoksen. Mutta se ei koskaan tapahdu vihaa lisäämällä. Ja silti turvaudumme siihen. Onko ketään parannettu vihaamalla tätä? Voin rakastaa tuota ihmistä jo silloin, kun hän ei vielä itse osaa sitä tehdä. Se ei tarkoita, että hyväksyn hänen tekojaan, mutta tunnen sen lapsen tuskan, joka elää hänen sisällään ja rakastan sitä.

Tunnen tuon potentiaalin, sen raon, josta valo vielä kajastaa jokaisesta ihmisestä. Siitä voi nähdä sen lapsen, joka on viattomilla silmillään joskus katsonut ylös ja odottanut, että sitä rakastetaan yhtä paljon ja pyyteettömästi kuin siellä, mistä se tänne tuli. Joskus tuo katse nujerretaan nyrkillä tai aseenperällä. Nuijitaan alas, kunnes jäljelle jää vain katkeruutta ja vihaa. Ja tämä robotti lähtee levittämään sitä eteenpäin. Se iskee jonnekin suurkaupungin kadulle ja kylvää kuolemaa. Ja sitten me vihaamme häntä. Ja viha kasvaa. Kasvaa. Ja kasvaa. Rintani on räjähtämispisteessä. Missä on rakkaus. Missä on se ainoa lääke, jolla viha taltutetaan? Jos se ei ole meissä, ihmiskunta on tuhoontuomittu.

Uskon, että pahuuden alla on aina äänetön huuto rakkauden perään. Epätoivon syvyys on kamala. Se tuntuu olevan koko ajan vain syvempi. Pelkään ihmiskunnan puolesta. Teen sen, minkä voin, itken. Annan tuskan vuotaa ulos, koska jonkun täällä on vielä tunnettava. Vaikka kylkiluut räjähtäisivät. En jätä hylättyjä yksin. Kun suru on purkautunut, lähetän tuosta hetkeksi avautuneesta kanavasta takaisin rakkautta, juuri niille, joille sanotaan, että he eivät sitä ansaitse. Pahoille ihmisille. Joku heistä voisi olla oma lapseni toisissa olosuhteissa. Kuinka voisin ikinä hylätä häntä. Jokainen heistä on lapseni. Rakastan niin, että pakahdun.

Jos juuri sinä olet se hylätty tai pieksetty tai itse pahantekijä tai muiden silmissä arvoton millään tavalla, tiedä, että meitä on tuhansia, joille sinä olet säkenöivä ja arvokas. Se, mikä on kauniina sinussa syntynyt, elää edelleen sinussa. Se on tuhoutumaton. Jos me tunnemme sen, sinne on edelleen reitti, sinullekin. Tällä puolella vihan ja rakkauden, on sinulle aina paikka. Älä usko vihaajia. Istun tässä, vieressäsi, ja itken puolestasi, kunnes osaat itse.

Kirsin kotisivulle.

Mitä ajattelet itsestäsi?

Tämä viesti tuntui juuri nyt erityisen tärkeältä. Ehkä se etsii sinua ♡

Älkää ikinä suostuko mihinkään, mikä ei heijasta teille itsenne korkeinta arvoa. Päästäkää irti sellaisesta, mikä vetää teitä alaspäin. Se tarkoittaa ihmisiä, olosuhteita ja ennen kaikkea omia ajatuksianne itsestänne. Turhien ankkureiden aika on ohi. On aika lentää.

Jos jokin asia, ihminen tai masentava ajatus itsestänne vie teiltä kaiken energian ja elämänilon, tutkikaa sydäntänne. Onko aika päästää irti? Kun ihminen haluaa alkaa etsiä itseään ja on valmis panostamaan omaan eheytymiseen, hyvinvointiin, on hyvä luoda ympäristö, joka tukee sitä. Jotkut peilit eli aspektit elämässänne ovat ehkä tehneet tehtävänsä. Olette ehkä oppineet että olette arvokkaampi kuin esimerkiksi se kohtelu, jota saatte. Ilmoittakaa ja näyttäkää ulospäin kuinka rakastettava olette. Ottakaa arvonne takaisin. Liimatkaa itseenne uusi hintalappu, ei mitään aleja enää – olen luxus-tuote!

Se, miten arvokkaaksi koette itsenne, sitä saatte muilta. Jos peilistä katsoo takaisin tilanne tai ihminen, joka dissaa teitä, miettikää miten alennatte itse itseänne. Mitä voisit tehdä rakastaaksesi itseäsi enemmän? Mikä teko tai ajatus olisi rakastava itseäsi kohtaan? Jos ajattelet jatkuvasti, että sinusta ei ole mihinkään, voisitko pysäyttää tuon automaattisen ajatuskelan ja sen sijaan tutkia vahvuuksiasi? Voisitko korvata ajatuksen arvottomuudestasi oivalluksella, että olet loistava lasten kanssa tai tosi hyvä kokki? Huomaa, miten koko kehosi reagoi positiivisiin ajatuksiin keveytymällä.

Annetaan itsellemme rakkautta ja huolenpitoa. Olemme se kaikkein tärkein lapsi omassa elämässämme.

Rauhaa ja rakkautta päiväänne ♡